Suomen tuoreella hallituksella on edessään useita haasteita, joista ensimmäisten joukossa syliin putoaa parin viikon päästä alkava EU-puheenjohtajuuskausi. Puolen vuoden pesti EU-politiikan keskiössä on tärkeä mahdollisuus viedä kansalaisten elämään konkreettisella tavalla vaikuttavia paketteja eteenpäin.
Suomella on hyvät valmiudet hoitaa tehtävä kunniakkaasti.
Yhden asian suhteen en kuitenkaan uskalla odottaa paljon. EU:n monivuotisen rahoituskehyksen neuvottelut tulevat epäilemättä olemaan vaikeat, ja Suomen lähtöasema vääntöjen johtamiseen on varsin hankala. Kotimaa kun on tunnettu nuivasta suhtautumisestaan EU:n budjettiin.
Suomessa osataan kyllä monen muun jäsenmaan tavoin kääntää katseet kysyvinä Euroopan unionia kohti, kun tarvitaan ratkaisuja isoihin ongelmiin. Siirtolaisvirrat, rikollisuuden torjunta, turvallisuus lautasella, lähialueilla sekä suhteessa Venäjään… Lista on pitkä ja vaatimukset kovia.
Unionin toivotaan ratkaisevan kansainväliset haasteet puolestamme. Toivottujen tulosten eteen ei silti olla valmiita tekemään riittäviä panostuksia. Tässä on iso ristiriita.
Tällä hetkellä työn alla on monivuotinen rahoituskehys vuosille 2021–2027. Kehyksessä asetetaan yhteensä ja alakohtaisesti EU:n menojen enimmäismäärät, joiden perusteella vuositason talousarviot suunnitellaan yksitellen.
Kyse on siis unionin menoja oikeudellisesti sitovista kehyksistä, joilla on kauaskantoisia vaikutuksia.
EU:n odotetaan panostavan yhä enemmän yhteisiin haasteisiin ja selviävän samalla vanhoistakin velvoitteistaan. Rahaa lisääntyviin tehtäviin ei silti heru. Päinvastoin aina löytyy kriitikkoja, joiden mukaan EU-budjetti on jo nyt liian suuri. Nykyiseen rahoituskehykseen sisältyvien toimien maksusitoumusmäärärahat ovat 959 988 miljoonaa euroa. Tämä vastaa tasan yhtä prosenttia EU:n bruttokansantulosta.
Tässä vaikeassa maailmassa ei ole järkevää, että EU:n yhteistä ja jo ennestään riittämätöntä budjettia pyritään pikemminkin nipistämään kuin vahvistamaan. Vain yhtenäisenä EU voi olla kokoisensa vaikuttaja globaaleissa haasteissa.
Ehdoton edellytys budjetin kasvattamiselle olisi toki se, että sitä kohdistettaisiin painotetusti tehtäviin, joissa EU-jäsenmaiden yhteistyöstä koituva lisäarvo maksaa itsensä kaikille takaisin. Tämä pätee myös vanhoihin painopisteisiin. Esimerkiksi aluepolitiikan saralla rahat tulee ohjata koko Eurooppaa hyödyttävään infrastruktuuriin.
Jäsenvaltiot pitäisi saada yhdessä vahvistamaan EU-budjettia, jotta unionilla olisi aito mahdollisuus toteuttaa yhteiseurooppalaisia ratkaisuja. Toistaiseksi jäsenmaat ovat keskittyneet pelaamaan EU-budjettia yksisilmäisesti nollasummapelinä, jossa toisen voitot ovat aina itseltä pois. Lopputulos ei ole hyvä unionin eikä sen jäsenmaiden kannalta.
Nettomaksajilla on myrkyllinen tapa puhua omista panoksistaan melkein kuin lahjoituksina. Todellisuudessa Suomikin saa jäsenmaksulleen vastinetta. Esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspoliittinen vakaus on arvoltaan mittaamaton. Jäsenyys sisämarkkinoilla on sekin viennistä elävälle Suomelle arvokkaampi kuin nettojäsenmaksumme.
Uusi hallitus on jo ehtinyt listaamaan EU-prioriteeteikseen suuremmat panostukset ilmastotoimiin ja unionin vastuun kasvattamisen globaalina toimijana. Pelkään pahoin, että hallituksen panokseksi jää uusien odotusten listaus, ilman valmiutta luotsata neuvostoa toiveet mahdollistavan vahvemman budjetin taakse.
Tämä on sääli, sillä se olisi varmin keino taata, että EU toimii parhaimmalla tavalla Suomen hyväksi.
