Suomi ja rikkipäästöt, Uusi Suomi
11.9.2012
Suomi epäonnistui, Suomi teki virheen. Suomi halusi tiukat rikkipäästörajat Itämerelle, mutta ei tajunnut mitä tuleman pitää. Alkutahdit lyötiin jo 1990-luvulla ja Suomi oli asiassa itse aloitteellinen kansainvälisessä merenkulkujärjestössä IMO:ssa.
Nyt myös paljon puhuttu EU:n rikkidirektiivi on lopullisesti, peruuttamattomasti ja auttamattomasti hyväksytty Euroopan parlamentin täysistunnossa. Vuoden 2015 alusta lähtien Itämerellä, Pohjanmerellä ja Englannin kanaalissa täytyy ajaa polttoaineella, joka tuottaa vain kymmenyksen rikkipäästöistä verrattuna vaikkapa Välimereen.
Tämä on epäreilua. Se on epäreilua suomalaisia ihmisiä kohtaan, jotka tulevat tämän päätöksen myötä menettämään työpaikkansa. Heitä tulee olemaan tuhansia. Aika näyttää, montako tuhatta.
Suomalaisia joutuu työttömäksi, koska suomalaiset vientiyritykset eivät jatkossa voi kilpailla reilusti. Kuljettaminen meriteitse Euroopan takamailta on tähänkin asti ollut kallista. Nyt siitä tulee taloudellisesti mahdotonta hyvin suurelle osalle esimerkiksi metsäteollisuutta.
Rikki on ihmiselle myrkkyä ja sitä ei kenenkään pitäisi tahtomattaan joutua hengittämään. Tämä on selvää, mutta yhtä selvää on se, että poliittisia päättäjiä takavuosina neuvoneet suomalaiset virkamiehet olivat täysin pihalla lopputuloksen vaikutuksista suomalaiselle työllisyydelle. Tai sitten he eivät välittäneet. Myös Vanhasen hallituksen avainministerien olisi pitänyt ottaa virkamiehensä asiasta luokalle.
Vielä viime viikolla tunnustelin omassa ryhmässäni, Euroopan kansanpuolueen parlamenttiryhmässä (EPP), mahdollisuuksia tuoda äänestykseen viime hetken tarkistus. Ajatus oli saada direktiivin voimaan saattaminen viisi vuotta tuonnemmas, käytännössä Suomen osalta vuoteen 2020. Tämä olisi helpottanut oleellisesti Suomen vientiteollisuuden asemaa, koska direktiivin määräyksiä olisi voitu noudattaa kohtuullisemmilla kustannuksilla. Työpaikkoja olisi säästynyt, tuhansia. Kävi kuitenkin selväksi, ettei päätä kannata hakata enää tähän laituriin.
Koko ajan on tiedetty, että EU vain toteuttaa direktiivillä YK:n alaisen Kansainvälisen merenkulkujärjestön IMO:n sopimuksen eurooppalaiseen lainsäädäntöön. Sääli, että tässä kuviossa on yhdentekevää unionin omien kilpailusääntöjen räikeä rikkominen. Ei voi olla mitenkään EU:n keskeisimpien periaatteiden mukaista, että vain yhden jäsenvaltion vientiteollisuus joutuu huomattavan lisäkustannuksen maksajaksi. Huomattavasti suuremman kuin yhdenkään toisen jäsenvaltion vientiteollisuus.
Mutta tarinan surkuhupaisa osa alkaakin vasta tästä.
EU-neuvottelut huipentuivat tietoon, jonka mukaan Suomi voi itse halutessaan tukea teollisuutta direktiivin määräysten toteuttamisessa. Näin meille kertoi direktiiviin EU-parlamentin kannan neuvotellut ympäristövaliokunnan MEP Satu Hassi (vihr.). Vielä 22.8. Hassi julisti Yle Radio 1:n Ykkösaamu -ohjelmassa, että teollisuudelle aiheutuvia kuluja voitaisiin lieventää valtion tuella. http://yle.fi/uutiset/hassi_rikkidirektiivin_kompensaatioksi_valtion_tukia/6265676
Tyrmistys on viime päivinä ollut melkoinen, kun Suomelle on valjennut asiassa tyly totuus. Kilpailun pääosastolla EU-komissiossa Suomelle on näytetty ovea. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Suomi ei saa antaa teollisuudelle lainkaan merkittäviä tukia, vaikka haluaisi.
Tuntuuko uskomattomalta? Voimme sitten yhdessä katsoa vaikkapa vuonna 2020, montako niitä tehtaita Suomesta lähti. Ja kuinka paljon ne loput siirsivät kuljetuksiaan rekkoihin. Eli kuinka paljon Suomen hiilijalanjälki kasvoi maantiekuljetusten muodossa. Sitten tämä vasta uskomattomalta tuntuu.
Näitä on tulossa lisää, samanlaisia. Toivottavasti seuraavissa käänteissä ollaan paremmin hereillä.
Julkaistu Uudessa Suomessa 11.9.2014.
