Petri Sarvamaa: Metsäpolitiikan päättymätön tarina
Kolumni Maaseudun Tulevaisuudessa 10.9.
Kestävän rahoituksen yksityiskohdissa metsille on jäämässä roiston rooli ratkaisijan sijaan.
Alkanut syksy alkaa metsäpolitiikan osalta kiireisesti, eikä loppua näy. Komissio antoi kesällä esitykset niin sanotusta ”Fit for 55” -ilmastopaketista. Myös metsät saavat osansa tästä kokonaisuudesta.
Vaikka metsät ovatkin EU-politiikassa osa kansallista päätäntävaltaa, vaikuttaa yhteinen ilmastopolitiikka silti myös Suomen metsiin ja niiden käyttöön.
Komission metsäesityksissä huomio tulee kiinnittää neljään eri kokonaisuuteen: lulucf-hiilinielulainsäädäntöön, RED uusiutuvan energian direktiiviin, EU:n metsästrategiaan sekä päätöksentekovaiheessa olevaan kestävän rahoituksen lainsäädäntöön eli taksonomiaan.
Lulucf eli hiilinieluasetus asettaa Suomelle hiilinielujen tavoitetason. Komission heinäkuisessa esityksessä tämä taso on Suomelle 17,8 miljoonaa hiilidioksiditonnia.
Tavoite ei ole mahdoton, mutta on huomioitava, että metsien hiilinielutaso vaihtelee merkittävästi vuosittain. Esimerkiksi metsäteollisuuden lakot saattavat vähentää metsien käyttöä niin, että nielu on hetkellisesti suurempi.
Lulucf:n osalta riskinä on vielä sen käsittely parlamentissa sekä neuvostossa. Monilla toimijoilla voi olla houkutus lähteä nostamaan hiilinielutavoitetta entisestään. Poukkoileva ja tempoileva lainsäädäntö on kilpailukykyisen teollisuuden pahin vihollinen.
Metsästrategia ei ole lainsäädäntöä, vaan nimensä mukaisesti strategia. Sen on tarkoitus ohjata EU:n metsiin liittyviä politiikoita pidemmällä aikavälillä.
Metsästrategia parani kesän aikana huomattavasti alkuperäisistä vuodoista – nyt metsänomistajan sekä teollisuuden rooli jo tunnustetaan.
Samalla se muuttui kuitenkin ristiriitaisemmaksi ja epävarmemmaksi. Komissio haluaa paradoksaalisesti pitää puut samaan aikaan metsissä hiilinieluina ja biodiversiteettireservaatteina, tehdä niistä ympäristöystävällistä bioenergiaa ja käyttää niitä korkean jalostusarvon puutuotteisiin. Kaikkea tätä ei kuitenkaan voi samaan aikaan saada, vaan on tehtävä valintoja. Ne strategiasta puuttuvat.
Uusiutuvan energian direktiivissä komissio asettaa biomassalle uusia ympäristökriteereitä. Biomassa ei saisi esimerkiksi olla peräisin laajoilta avohakkuualueilta ja lahopuiden määrälle luotaisiin kansalliset kynnysarvot.
Metsäbiomassaa ei Suomessa hakata polttamista varten, vaan sitä syntyy metsäteollisuuden sivuvirtoina. Näin puu hyödynnetään kokonaisuudessaan. Liian yksityiskohtaiset rajoitukset tarkoittaisivat biomassan käytön vähentämistä ja puun hukkaan heittoa.
Kestävän rahoituksen yksityiskohdissa metsille on jäämässä roiston rooli ratkaisijan sijaan. Komission strategiassa tiukennuksia esitellään pikkuhiljaa strategioissa ja lakiesityksissä, mutta tiukimmat vaatimukset tuodaan sivuoven kautta rahoituslainsäädännössä.
Taksonomia luokittelee eri talouden sektorit niiden ilmastokestävyyden mukaan. Asetuksessa metsille luodaan kohtuuton taakka hyvin yksityiskohtaisen hallintohimmelin myötä, mikä asettaisi jopa yksittäisille metsänomistajille tiukkoja hiilinielutavoitteita oman metsätilan osalta sekä biodiversiteettivaatimuksia esimerkiksi puulajiston ja puiden iän suhteen.
Lisäksi avohakkuille pyritään suoraan rajaamaan 1–3 hehtaarin maksimikoko. Myöskään ydinvoimaa ei luokitella kestäväksi, mikä on järjen vastaista.
Suomen hallituksella on nyt mahdollisuus vaikuttaa. Ruotsi on ilmoittanut aikovansa kaataa taksonomian neuvostossa.
Vetoan pääministeriin ja hallitukseen – äänestäkää taksonomiaa vastaan Ruotsin rinnalla ja vaatikaa ydinvoima kestävien energialähteiden listalle. Suomalainen boreaalisen metsän metsätalous olisi esityksen nykykriteereillä kokonaisuudessaan kestävän määritelmän ulkopuolella ja siten tekisi siitä taloudellisesti kannattamatonta.
Tähän viherbyrokratian katastrofiin meillä ei ole varaa.
