EU:n jäsenvaltiot ovat totisen edessä. Rikki oleva ja osin olematon yhteinen pakolais- ja siirtolaispolitiikka on pistettävä kuntoon, muuten ei hyvä heilu. Siirtolaiskriisi uhkaa hajottaa unionia enemmän kuin aiemmat EU-kriisit yhteensä. Toistaiseksi on kuitenkin edelleen epäselvää, löytyykö jäsenmaista riittävästi yhteistä ymmärrystä ja tahtoa yhteisistä keinoista.
Siirtolaispolitiikan ytimessä olevaa Dublinin sopimusta ollaan jälleen kerran rukkaamassa uusiksi. Tällä kertaa ympäröivä todellisuus asettaa vaikeamman testin kuin aiemmin; pitäisikö Dublinin papereiden ydinajatus, rekisteröinti ensimmäisessä saapumismaassa, pitää ennallaan – vai mullistaa koko systeemi niin, että Euroopan ulkopuolelta tulijat ohjattaisiin jonkinlaisella ”kullekin kykyjensä mukaan” -jakoavaimella suoraan ympäri EU:n aluetta.
Itse olen ensimmäisen vaihtoehdon kannalla. Uskon, että kansalaisten näkökulmasta on erittäin tärkeää, että tilanne saadaan uskottavasti hallintaan. Tämä edellyttää voimakasta satsausta ensi linjan saapumismaiden kykyyn saada siirtolaisvirta hallintaan. Tämä koskee niin raja- ja merivalvontaa, rekisteröintiä, turvapaikkatarpeen arviointia kuin palautusten järjestämistä. Tästä lähestymistavasta EU:n ja Turkin välinen sopimus Kreikkaan luvattomasti saapuvien palauttamisesta Turkkiin oli jo käytännön esimerkki.
Yhteisten panostusten osoittaminen tarpeen mukaan EU:n rajavaltioihin on yhtälön helpompi osa. Solidaarisuusmekanismin rakentaminen toimivaksi on vaikeampaa. Millä kriteereillä tulijat ohjataan ympäri Eurooppaa? Jos pakolais- ja siirtolaismäärät ovat tänä ja ensi vuonna samaa luokkaa kuin viime vuonna, on luvassa poliittista väistelyä ympäri Eurooppaa. Siksi jakokriteerien sopimisessa pitää kuunnella tarkasti eri jäsenvaltioiden kantoja. Kysymys on herkkä: sellaisia jäsenvaltioita, jotka mielellään ottaisivat ns. ”määräänsä enempää”, on enää vaikea löytää. Suurimman vastuun kantaneissa Saksassa ja Ruotsissa sisäpoliittinen kipuilu tunnetaan.
Jakokriteerien pitäisi siis olla toisaalta selvästi yhteiset, mutta yhtä aikaa riittävän joustavat, että kaikki voivat niihin sitoutua. Pahinta olisi, jos EU toistaisi viime vuoden näytelmän, jossa solidaarisuusmekanismia tulijoiden jakamisessa ei noudattanut kukaan.
Surullista tässä kaikessa on se, että toimissaan hermostunut ja epäyhtenäinen Eurooppa hukkaa samalla suuria mahdollisuuksia. Jos siirtolaispolitiikka olisi toimivaa, olisi tulijoista maanosallemme – myös Suomelle – verrattomasti enemmän iloa kuin murhetta. Talouden osalta tämän ovat lukemattomat tutkimukset osoittaneet. Nyt on kuitenkin tärkeää ymmärtää, että kokonaisuutta ei voida tarkastella pelkästään talouden näkökulmasta. Mitä enemmän kansalaiset ympäri Eurooppaa ovat huolissaan turvallisuudesta, sitä vähemmän he kuuntelevat taloudellisia perusteluja. Siksi juuri turvallisuusnäkökohtia pitäisi painottaa selkeästi nykyistä enemmän.
Jos EU tekisi unionina kaiken mahdollisen pahoin aikein tulevien löytämiseksi ja työmarkkinoiden sopeuttamiseksi, sujuisi koko Eurooppaa hyödyttävä taloudellinen siirtolaisuus jouhevammin. Tämä edellyttäisi selvästi nykyistä tehokkaampaa tiedusteluyhteistyötä ja työmarkkinoiden rakenteiden uudistamista.
Edellinen on EU:n tehtävissä, jos tahtoa löytyy. Tästä on esimerkkinä viimein sovittu PNR-lainsäädäntö automaattisesta matkustajatietojen välittämisestä. On myös muistettava, että pahoin aikein Eurooppaan pyrkiviä on koko tulijamäärästä aivan häviävän pieni suhteellinen osuus. Ja samalla juuri siksi olisi niin tärkeää estää näiden tulijoiden pääsy EU:n alueelle.
Sen sijaan työmarkkinoiden rakenteet jäävät käytännössä jäsenmaiden vastuulle. Ehkä EU:n siirtolaispolitiikan jakokriteereissä pitäisi painottaa enemmän jäsenmaiden kykyä sulauttaa tulijoita tässä suhteessa? On ironista, että joustavimpien työmarkkinarakenteiden maihin tulee tällä hetkellä vähiten pakolaisia ja siirtolaisia. Juuri siellähän he pääsisivät nopeimmin uuden elämän alkuun. Suomi ei taida kuulua tähän joukkoon.