Ideologia ajaa umpikujaan, Nykypäivä

3.7.2015

Kreikan vetäytyminen neuvotteluista viikko sitten oli vuoden eurooppalainen uutistapaus. Ratkaisu oli karu ja odottamaton. Se tuhosi luottamuksen neuvottelijoiden välillä täysin. Alexis Tsiprasin tapa hoitaa neuvotteluja ärsytti ja turhautti muita EU-jäseniä koko alkuvuoden. Irtautuminen pöydästä ja kansanäänestyksen järjestäminen olivat vain viimeinen pisara.

Moni on ehtinyt jo irvailla, eikö EU-maita kiinnosta demokratia, kun kansanäänestystä näin paheksutaan. Kysymyksellä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tsipras on järjestämässä kansanäänestystä sopimuksesta, jota ei missään vaiheessa Kreikalle tarjottu. Kyseessä oli keskeneräinen, neuvotteluissa yhtenä ajatuksena pohdittu vaihtoehto. Tällainen toiminta tunnetaan paremmin kiristyksenä.

Tsiprasin toimintamallit ovat kuin toisesta maailmasta. Neuvottelujen aikana vallitsevana ilmapiirinä on pitkin vuotta ollut toivottomuus – miten voimme ikinää löytää ratkaisua, jos toisen käsitys todellisuudesta on niin erilainen? Selitystä sille miksi näin on, ei tarvitse hakea kaukaa. Tsipras on hirttäytynyt ideologiaansa niin vahvasti, että on valmis kulkemaan kohti kammottavia seurauksia.

Kiristykseen EU-maat eivät voi suostua. Mikäli tästä vielä taivutaan, käy selväksi, että uhkailemalla on mahdollista saada aina parempia ehdotuksia. Rajojen kokeilemiselle ei olisi loppua. Haluan Kreikan pysyvän eurossa, mutta näistä lähtökohdista ei ole hääviä jatkaa neuvotteluja.

Paitsi kiristystä, on kansanäänestyksen järjestäminen myös vastuun ulkoistamista ja silmänlumetta. Ajatus siitä, että tavallinen kreikkalainen ymmärtäisi mistä äänestyksessä tarkalleen äänestetään, on käsittämätön, ja näin monisyisen ongelman tiivistäminen yhteen lauseeseen on absurdi lähestymistapa. Myönteinen äänestystulos ei takaa yhtään mitään jatkon suhteen.

Mikäli Kreikka eroaa eurosta, nousee esiin myös mahdollinen ero EU:sta. Sitä pidän suurena virheenä. Selän kääntäminen Kreikalle ajaa maan suoraan Venäjän syliin, ja Putinin rajallisesta arkusta saadaan kyllä kaivettua Kreikan avuksi riittävästi rahaa luomaan valtasuhde. Vuonna 2015 kaikessa on kyse myös geopolitiikasta.

Kävi kansanäänestyksessä miten vain, tulee EU:lla olla vastaus Kreikalle maanantai-aamuna. Siteiden katkaiseminen saisi aikaan korvaamatonta vahinkoa pitkällä tähtäimellä. Yhden maan hylkääminen yhteistyökyvyttömän, ylimielisen ja röyhkeän pääministerin toimien vuoksi ei palvele ketään eikä anna oikeaa kuvaa EU:n arvoista. Hallitukset vaihtuvat ja Kreikkakin nousee joskus – sitä odotellessa he ovat edelleen eurooppalaisia.

Julkaistu Nykypäivässä 3.7.2015.

Salkkujen yhdistäminen avaa mahdollisuuksia, Maaseudun Tulevaisuus

Hallitusta muodostaessa tehtiin päätös yhdistää ympäristöministerin ja maa- ja metsätalousministerin salkut samalle ministerille. Uutinen tuli varmasti myönteisenä yllätyksenä maatalouden harjoittajille. Ministeriöt pidettiin ennallaan ja virkamieskunnat erillään, jolloin koordinaatiovastuu itsenäisesti toimimaan tottuneiden talojen välillä jää ministerin harteille.

Konkreettiset esimerkit siitä, miten muutos vaikuttaa päätöksentekoon ja lain valmisteluun ovat ymmärrettävästi toistaiseksi vähissä ja niiden arvioinnin aika tulee myöhemmin. Ajatuksia muutos kuitenkin herättää, ja spekulointi lopputuloksesta on kahvipöydissä ollut kiivasta. Brysselin kokoushuoneista ei välttämättä ehdi maaseudun kahvipöytiin, joten käytän mahdollisuuden osallistua keskusteluun tätä kautta.

Julkisuudessa väläyteltiin pitkään vaihtoehtona ympäristöministeriön yhdistämistä MMM:n alaisuuteen ns. luonnonvaraministeriöksi. Julkinen paine itsenäisen YM:n puolesta oli laajaa, mikä sai tehdyn päätöksen salkkujen, ei ministeriöiden, yhdistämisestä näyttämään alkuun vesitetyltä kompromissilta. Ajatuksen takana oli kuitenkin muutakin, kuin pelkkä symbolinen muutos.

Maatalouspolitiikka on aina ympäristöpolitiikkaa, ja toisin päin. Ympäristön puhtauden ja kestävän käytön tärkein arvo on pitää meidät hengissä. Ruoka on väistämättä osa sitä. Kahden toisiinsa näin vahvasti sidotun politiikanalan tiukempi koordinointi antaa huomattavat mahdollisuudet parantaa maatalouden toimintaedellytyksiä ja johdonmukaistaa politiikkaa, varsinkin EU-tasolla. Tätä taustaa vasten yhdistäminen oli tervetullutta.

Samalla on esitetty huoli siitä, miten ympäristön tässä yhtälössä käy. Kysymys nousi esiin ennen kaikkea sen vuoksi, että ministeriöiden yhdistämishuhut asettivat ympäristön selvästi maataloudelle alisteelliseen asemaan. Usein vastakkainasettelu on kuitenkin keinotekoista – tehokas ja järkevä ympäristöpolitiikka ei ole ristiriidassa kotimaisen maatalouden perusajatuksen kanssa. Erimielisyydet nousevat asiakysymysten sijaan periaatetasolta, mistä viime hallituskausi antoi esimerkin.

Toinen esitetty huoli on salkun painavuuden ansiota. Jos sama ministeri hoitaa sekä ympäristön että maatalouden, molemmat tärkeitä ja monimutkaisia EU-politiikan lohkoja, jääkö hänelle aikaa keskittyä metsätalouden kehittämisen kansallisiin vaatimuksiin? Metsät kuuluvat luontevasti salkun sisältöön, mutta mistä revitään ne vuorokauden tunnit, jotka ministeri käyttää metsäasioihin? Kun huomio on samalla vahvasti biotaloudessa, ei yhtälö ole helppo.

Tämän kaiken päälle ministeri hoitaa vielä asuntoasiat. Jälleen kerran lisäys on hallinnon puolesta johdonmukainen, sillä puolet ympäristöministeriöstä keskittyy rakennettuun ympäristöön. Salkun kantajan taakkaa se ei kuitenkaan kevennä.

Uuden ministerin suurin haaste voikin olla ajankäytön jakaminen tehokkaasti ja tasapainoisesti alojen välillä. On perusteltua kysyä, olisiko kaksi erillistä salkkua hyvin yhteen hiileen puhaltavien ministerien välillä ollut parempi vaihtoehto. Yhtä perusteltua on osoittaa, että salkun sisältöön nyt tehdyt lisäykset ovat loogisia, tarpeellisia ja kauan kaivattuja.

Ministerillä on nyt käytössään kaikki työkalut alojen kehittämiseen. Maatalousalan tärkein toive, johdonmukaisuus, on tällä järjestelyllä helpommin varmistettavissa kuin ennen ja painava salkku antaa kuuluvan äänen hallituksen sisällä. Ensimmäisen ministerin onnistuminen ratkaisee pitkälti sen, jatketaanko vastaavalla järjestelyllä tulevaisuudessa.

Julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 3.7.2015.

Blogi: Kreikan tukeminen oli oikein

2.7.2015

Alexis Tsiprasin päätös vetää matto Kreikan tukineuvottelujen alta käynnisti tapahtumasarjan, josta tämä vuosi tullaan muistamaan. Ilmassa on muutama vaihtoehto, joista yksikään ei ole hyvä. Jo vältetyksi luultu uhka Kreikan euroerosta ei ole pelkästään realistisempaa kuin koskaan, se voi myös olla paras tarjolla olevista ratkaisuista.

Tehdään alkuun pari asiaa selväksi. Kriisin alkaessa puhuin Kreikan eurojäsenyyden säilyttämisen puolesta, ja olen sillä kannalla edelleen. Paras vaihtoehto on, jos yhteiseen sopimukseen vielä päästään. Jos se ei ole mahdollista, oli päätös tukipakettien antamisesta silti oikea. Jälkiviisastelu, jonka mukaan Kreikan lainoittaminen oli virhe, ei näe EU:n laajuista kuvaa.

EU-maat tukivat Kreikkaa estääkseen mantereenlaajuisen taloudellisen kaaoksen, ja onnistuivat. Maan kriisi jatkuu kuudetta vuotta, ja romahduksen mahdollisuus on edelleen oven takana, mutta usko ja luottamus euron säilymiseen on huomattavasti vakaammalla pohjalla kuin 2009. Tehtyjen ratkaisujen myötä euroalue on valmis kestämään Kreikan aiheuttamat hyökyaallot. Tämä ei ollut tilanne kriisin alussa.

Kreikan vaikeuksien syynä oli huoleton velanotto, tehoton talous sekä 2008 iskenyt globaali talouskriisi. Vajavaiset kontrollit euroaluetta perustaessa auttoivat maata peittämään ongelman pitkään. Kreikan ajauduttua pyytämään tukea Troikalta (komissio, EKP, IMF), se suostui tiukkaan talouskuriin ja rakenneuudistuksiin. Toisin kuin muut tukea tarvinneet euromaat, se tarpoo samassa suossa edelleen.

Talouskasvun viipymiselle on esitetty syyksi Kreikan kyvyttömyyttä toteuttaa sovittua ohjelmaa. Tämä on puolittain totta. Kreikka on sopeuttanut talouttaan huomattavan paljon rankemmin, kuin oli tarkoitus. Reaalipalkkoja, eläkkeitä ja etuuksia on leikattu toistuvasti samalla, kun veroja on nostettu. Suuret rakenneuudistukset, joihin Kreikka neuvotteluissa suostui, ja jotka sen parlamentti demokraattisesti hyväksyi, ovat kuitenkin edelleen toteuttamatta.

Esimerkkejä on lukemattomia. Maalla ei edelleenkään ole toimivaa sähköistä verohallintoa, joka havaitsisi epäillyn veronkierron. Kansallisen tason maanomistusrekisteriä ei ole olemassa lainkaan. Paikallistason rekisterit eivät ole sähköisiä, joten kukaan ei tiedä tarkalleen, kuka omistaa ja mitä. Rekistereitä on rakennettu suurella rahalla jo 15 vuotta, mutta ilman tuloksia.

Toinen kuvaava tapaus on Kreikan tavoite valtion omaisuuden yksityistämisestä. Alkuperäinen tavoite oli kerätä tällä tavoin 50 miljardia euroa. Vuonna 2014 hallitus arvioi toteuttaneensa suunnitelmia 2,6 miljardin euron edestä – muu omaisuus on edelleen valtiolla, tehottomana, suojeltuna markkinoilta.

Maan ongelma on ennen kaikkea rakenteellinen, ja sen historia ulottuu pitkälle 1970-luvulle saakka. Kreikassa äänestäjä ei ole kansalainen, vaan asiakas. Lopputuloksena vanhat valtapuolueet, PASOK ja Uusi Demokratia, miehittivät julkisen sektorin kulloinkin vallassa olevan puolueen tukijoilla, usein riippumatta ammattitaidosta. Elinikäisten palkintovirkojen edut voittivat moninkertaisesti yksityisen puolen tarjonnan. Yksikään hallitus ei kyennyt lopettamaan kierrettä, vaan lisäsi kierroksia.

Koska tällä tavoin toimiva yritys ei voi pärjätä markkinoilla, hallitus suojeli monopolejaan kilpailurajoitteilla. Laskun maksoi kuluttaja. Kreikan yrityskenttää hallitsevat edelleen monoliittiset valtionyritykset, kilpailu on usein vain lumetta ja byrokratian määrä on valtava. Lopputulos oli markkina-alue, jonne vain uhkarohkeimmat ulkomaiset sijoittajat uskalsivat investoida.

Ulkomaiset sijoitukset on Kreikan politiikassa nähty enemmän uhkana kuin mahdollisuutena. Samalla maan kilpailuun tottumattomat omat yritykset eivät pärjänneet kansainvälisessä kaupassa, mikä johti väistämättä talouden vahvaan riippuvuuteen kotimarkkinoista. Kriisin iskiessä kulutus laski, mikä pahensi kierrettä. Nyt tuoreet innovaatiot ovat kiven alla, kun markkinat eivät toimi ja yrittäminen on tuskaista.

Troikan vaatimat sopeutustoimet tähtäsivät näiden rakenteellisten ongelmien korjaamiseen ja talouden kilpailukyvyn palauttamiseen. Toistuvasti pielessä olleet kasvuennusteet kertovat, että toteutuksen vaikeus on yllättänyt komission monet kerrat. Osasyyllisiä näytelmässä on monia, keskeisimpänä kyvytön poliittinen johto, kaikkea muutosta vastustavat vahvat ammattiliitot, haluton ja tehoton virkamieskunta ja haasteen mittavuuden aliarvioinut Troikka.

Kaikesta huolimatta Kreikka ei ole EU-vastainen eikä eurovastainen maa. Mikäli ero eurosta on edessä, on se tehtävä hallitusti, molempia osapuolia parhaiten tukevalla tavalla, yhteisen EU-tulevaisuuden edelleen mahdollistaen ja tarpeetonta nöyryytystä välttäen. Yksittäiset kreikkalaiset eivät ole syypäitä tilanteeseensa. He ovat rakenteidensa uhreja.

Kreikan tulevaisuus on kansanäänestyksen kynnyksellä taas täysin auki. Oli Tsiprasin vuoro esittää kuuluisa vastuunpakoilutanssi, jossa kreikkalainen poliitikko välttelee epämiellyttävän päätöksen tekemistä. Se voi olla kuvaava loppu Kreikan tarinalle euroalueen jäsenenä. Loppukaneetti, jossa heijastuu vuosikymmenten poliittinen perinne.