28.2.2014
Suomen erityispiirteet otetaan huomioon EU:n tulevassa maatalouslainsäädännössä. Keskustan ALDE-ryhmään kuuluvat mepit eivät tähän kuitenkaan merkittävästi myötävaikuttaneet. ALDE-ryhmän tavoitteena on maataloustukien alasajo.
26.2.2014
Petri Sarvamaan äänestysselitys rikoshyödyn jäädyttämiseen ja takavarikointiin liittyvästä raportista
19.2.2014
12.2.2014
Hallituksen nykyinen yhteistyö ei toimi, jos se ei pysty lunastamaan lupauksiaan Politiikan uskottavuus kärsii ja hallituksessa jatkaminen ei välttämättä ole sen arvoista.
Politiikan perimmäisenä periaatteena pitäisi aina olla yhdessä sovituista asioista kiinni pitäminen. Lupausten lunastaminen on koko poliittisen uskottavuuden perusta, josta luistaminen aiheuttaa monenlaisia ongelmia.
Hallitusohjelmaan kirjattiin vuoden 2011 hallitusneuvotteluissa niin sanottu ‘perälautalauseke’. Siinä todetaan että ”hallitus sitoutuu toteuttamaan uusia lisäsopeutustoimia, mikäli valtion velan suhteellinen osuus bruttokansantuotteesta ei käänny laskuun ja valtion taloudellinen alijäämä näyttää asettuvan yli 1 prosentin bruttokansantuotteesta.”
Sopeuttamistoimia on toteutettu säästöjen ja veronkorotusten muodossa 2,7 miljardin euron verran. Nämä toimet näkyvät täysimittaisesti tosin vasta vuonna 2015. Todellista sopeuttamista on tehty tähän mennessä kaikkiaan 1,5 miljardin verran. Samalla hallitus ottaa valtiovarainministeriön arvioiden mukaan noin 7-8 miljardia euroa lisää vuosittaista syömävelkaa. Vuodesta 2008 lähtien valtio ja kunnat ovat velkaantuneet jo yli 50 miljardia euroa lisää, eli lähes valtion vuosittaisen budjetin verran.
Nyt hallituksen pitää katsoa totuutta silmiin. Varojen yli eläminen ei voi enää jatkua. Valtiovarainministeriö on todennut, että kasvu ei tule korjaamaan Suomen talouden rakenteellista epätasapainoa.
Hallituksen analyysin mukaan Suomen heikko taloudellinen tilanne johtuu suhdanteista. Valitettavasti joudun kertomaan, että kyse on vääristä rakenteista ja väärin mitoitetuista ansioista, niin yrityksissä kuin julkisella puolella. Julkisen sektorin koosta puhumattakaan.
Millaisiin toimiin hallituksen sitten olisi pitänyt ja pitäisi viimeistään nyt ryhtyä, jotta velan osuus saataisiin käännettyä laskuun ja tuottavuus nousuun? Nykytoimillahan se ei onnistu.
Ensinnäkin hallituksen täytyy päättää, miten ja mistä menoja supistetaan tarvittavat miljardit hallituskauden loppuun mennessä. Lähtökohdaksi tarjoan julkishallinnon rakenteiden perkaamista ja kriittistä tarkastelua. Jo aloitetut uudistukset pitää väkevöittää ja niihin pitää kirjata sekä pakkoja että selkeitä säästötavoitteita. Kuntatyöntekijöiden 5 vuoden irtisanomissuoja ja kuntaliitosten mukanaan tuomat ketjutetut irtisanomissuojat pitää purkaa. Nämä ketjut ulottuvat tietyissä tilanteissa jopa vuoteen 2033 asti.
Hallituksen pitäisi tarkastella kriittisesti myös valtionyhtiöiden omistuksia. Fiksu hallitus valmistelisi yhtiöiden myyntiä ja asettaisi tavoitteekseen saattaa ne myyntikelpoisiksi eli tuloskuntoisiksi. Ensi syksyksi pitäisi valmistella myös esitys, jossa julkisen sektorin palkkoja alennettaisiin progressiivisesti, esimerkiksi 2-5 prosenttia. Näin julkishallinnon irtisanomisia ei tarvitsisi toteuttaa kertarysäyksellä, vaan vastuullisesti pääasiassa eläköitymisen kautta.
Mutta tämäkään ei vielä riitä tavoitteiden saavuttamiseksi. Jos Suomessa ei tosiaan voida käydä rehellistä keskustelua ja tehdä siitä seuraavia päätöksiä kaikkein suurimmasta kysymyksestä, julkisen sektorin koosta, emme pääse tavoitteisiin koskaan.
Silloin seurauksena on kestämättömän velkaantumisen jatkuminen. Kuka antoi meille luvan siirtää tämä pommi seuraavalle sukupolvelle? Ei kukaan. Luulenpa, että kansan tietoisuus tämän ongelman suuruudesta alkaa olla hyvällä tolalla. Nyt tarvitaan rohkeutta tämän tietoisuuden tarkastamiseen ja toteamiseen.
Jos puolue ei pysty saavuttamaan keskeisiä tavoitteitaan tai yhteisesti sovittuja suuria periaatteita, siitä kannattaa joskus vetää myös tarvittavat johtopäätökset. Ilman tunteenpurkauksia.
Julkaistu Uudessa Suomessa 12.2.2014.
Kehysriihessä tehtävillä päätöksillä pitää kääntää valtion velkaantuminen laskuun. Kokoomuksen on ajettava kovaa linjaa hallituksen sisällä, jotta tehtävät päätökset palvelevat Suomen etua.
Palkkoja alentamalla vältyttäisiin suurilta julkishallinnon irtisanomisilta. Julkisen sektorin koosta pitää keskustella rehellisesti, jotta voidaan välttää valtion kestämätön velkaantuminen.
Kokoomuksen pitäisi erota hallituksesta, jos se ei pysty pitämään kiinni hallitusohjelman lupauksesta kääntää valtion velkaantuminen laskuun tällä vaalikaudella. Se vaatisi kolmen miljardin leikkauksia muun muassa julkishallintoa keventämällä.
10.2.2014
Äänestysselitys raportista joka käsitteli EU:n Ilmasto- ja energiapolitiikan puitteita vuoteen 2030
Lupasin viime vuonna tällä palstalla, että palaan vielä 141-tukeen. Nyt pöly on laskeutunut riittävästi, ja on aika kerrata.
141 ja 142-artiklat symboloivat suomalaiselle viljelijälle koko EU-jäsenyyden aikoinaan tuomaa muutosta. 141-tuesta muodostui Etelä-Suomen maataloudelle henkireikä, jota ilman tuotantoa oli vaikea kuvitella. Vaikka 141 oli alun perin ilmoitettu väliaikaiseksi ratkaisuksi, oli ero siitä todella vaikea ja haikea, jopa myrskyisä.
141 tuli tiensä päähän kun komissio ei suostunut sitä jatkamaan vuoden 2013 jälkeen. Etelä-Suomen maatalouden tukeminen oli jäämässä tyhjän päälle, joten tarvittiin vaihtoehto. Syntyi ajatus Lissabonin sopimuksen hyödyntämisestä, olihan maatalouspolitiikka siirtynyt yhteispäätösmenettelyyn ja parlamentti liittynyt neuvotteluihin.
141-tuen oikeusperusta kirjoitettiin uusiksi ja siirrettiin se osaksi EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa. Parlamentissa hyväksyttiin ”Lex Sarvamaa”, artikla 149a. EU:n ministerineuvostossa voitti ”Koskisen tie” ja numero hioutui artiklaksi 214a. Lopullisella numerolla ei tietysti ole mitään väliä, merkitystä on vain sillä, mitä päätöksellä saavutettiin.
Kun aikaa on hiukan kulunut, on tiloilta ja kokouksista alkanut kuulua viestiä: ei tämä sittenkään hullumpi juttu ollut. Viive on helposti ymmärrettävissä, sillä muutoksen todellisten vaikutusten arviointi vaatii aikaa. Kun katsoo rauhassa kokonaisuutta, on kuvio lopulta aika selkeä:
– vuodesta 2015 alkaen tuotantoon sidotun tuen reilu korotus hoitaa märehtijät
– hehtaarituen leikkauksilla pyritään paikkaamaan LFA-tuen korotuksella
– sika- ja siipikarjan tuet saivat seitsemän vuoden jatkoelämän; tänä ja ensi vuonna ne pysyvät jopa samana
Uuden mallisesta EU-ratkaisusta käydyssä keskustelussa on yksi mielenkiintoinen piirre: Harva on muistanut kiinnittää huomiota siihen, ettei 141-tuen loppuminen tarkoita tärkeän tukirahan katoamista. Suoraan Suomen pussista maksetusta 141-tuesta yli puolet vain siirtyy ensi vuonna EU:n budjetista maksettavaksi. Kun eräiltä tahoilta kuullun kritiikin perusteella voisi ajatella, että tehdyillä ratkaisuilla kuritetaan Suomen maataloutta, näyttää todellisuus siltä että EU:n taholta saamme maatalouden tueksi käytännössä saman kakun kuin ennenkin. Ja se on paljon parempi tulos kuin tarjolla ollut toinen tie: 141-tuen menettäminen ilman vaihtoehtoa.
Miksi siis heristää sormea ja muistuttaa tuen alenemisesta vuoteen 2020 saakka, jos vaihtoehtona olisi ollut tilanne, jossa tuki olisi loppunut parin vuoden kuluessa tai jopa saman tien kuin seinään? Kuuluihan myös 141-tuen perusteisiin, että sen tulee olla aleneva.
Aika vähän on kuultu myös siitä, että henkitoreissa olevat suomalaiset sikafarmarit saivat todellakin uuden mahdollisuuden. Sillä sitähän seitsemän vuotta jatkuva tuki tarkoittaa. Nyt on aika miettiä, millä konsteilla kotimainen possunliha tehdään markkinoilla niin paljon houkuttelevammaksi kuin sen halvemmat ulkomaiset serkkunsa, että se pelastaa itse itsensä – siis tuottajan. Sama koskee siipikarjaa.
Parasta tässä kaikessa on kuitenkin se, että tilanne on lopulta meidän omissa käsissämme. Suomalainen Saparopossu voi olla vielä kova sana ruokamaailmassa, jossa EU-karsinan toisesta päästä tulee mautonta ja onnetonta lihaa.
Ei se Etelä-Suomen kansallisen tuen muuttaminen 141:stä 214a:ksi ehkä hullumpi juttu ollutkaan.
Julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 7.2.2014.
7.2.2014
Todisteet elinsiirtojen määrän ja elinten lähteiden välisestä epäsuhdasta ovat murskaavia. Kiinassa tehdään vuosittain yli 10 000 elinsiirtoa, joista kaikki eivät voi tulla kuolemaantuomituilta teloitetuilta.
6.2.2014
EU:n ilmasto- ja energiapolitiikka on ollut 10 vuotta kestänyt sarja johdonmukaisesti epäjohdonmukaisia päätöksiä. Olemme taistelleet ilmastomuutosta vastaan viemällä työpaikkojamme ja tuomalla takaisin hyödykkeitä ja palveluja, joiden tuottamisessa ei CO2-päästöissä ole säästelty.
Siitä huolimatta Euroopan parlamentin täysistunto oli tällä viikolla jälleen kerran sitä mieltä, että politiikka on ollut menestyksellistä ja jopa roolimalli muulle maailmalle.
Äänestimme keskiviikkona unionin ilmasto- ja energiapolitiikan suuntaviivoista vuoteen 2030 saakka. Enemmistö mepeistä halusi yhä, että EU jatkaa kolmen sitovan tavoitteen linjalla. Komissiossakin on jo ymmärretty, että tämä politiikka vie Euroopan talouden perikatoon. Mutta parlamentissa enemmistö ei ole sitä vielä käsittänyt.
Yksi järkyttävä esimerkki äänestyksestä kertoo paljon. Täysistunto poisti mietinnöstä toteamuksen siitä, että vuosien 2005-2012 aikana energiahinnat nousivat Euroopassa 38% kun ne Yhdysvalloissa laskivat 4 prosenttia. Tämän vaikutuksesta Euroopan kilpailukykyyn ei siis saisi esittää edes huolestumista!
Ketä tässä huijataan? Itseämme.
Äänestin tietenkin tätä mietintöä vastaan. Äänestin vastaan, koska uskon, että on yhdestoista hetki ryhtyä reivaamaan EU:n ilmasto- ja energiapolitiikkaa suuntaan, joka antaa EU:n jäsenvaltioiden talouksille edes mahdollisuuden pärjätä globaalissa kilpailussa. Jo yhdessäkin sitovassa tavoitteessa hiilidioksidipäästöjen vähentämisestä 40 prosenttia vuoteen 2030 on tarpeeksi tekemistä. Samalla puhutaan jo 80-95 prosentin vähennyksestä vuoteen 2050, eikä edes se riitä vihreille.
Euroopan tasolla emme kestä enää yhtään enempää uusiutuvan energian tukemista julkisilla varoilla, varsinkin kun ydinvoiman rakentamisesta ei ole saatu ratkaisua Euroopan energiatarpeisiin. Eikä liuskekaasullekaan haluta antaa mahdollisuutta. Esimerkkinä ja mallimaana esitetty Saksa tukee uusiutuvia 25 miljardilla eurolla vuodessa, ja on nykytiellään matkalla kohti 100 miljardin tukieuron vuotuista tasoa.
Tällä ei ole enää mitään tekemistä markkinatalouden kanssa. Poliittisesti voisimme ehkä antaa markkinoille riittävän viestin ympäristöystävällisyyden toteuttamisesta pienemmälläkin hintalapulla. Nykyinen hintalappu nimittäin johtaa Euroopan, ja siinä sivussa Suomenkin kurjistumiseen.
Tässä on nyt kyse todellakin lapsistamme ja heidän lapsistaan. EU:n politiikkaa on muutettava.
Julkaistu Uudessa Suomessa 6.2.2014.
