27.2.2013
Komission ei pitäisi puuttua yritysten päästöoikeuksiin ja niiden hinnoitteluun, vaikka päästöoikeuksien hinnat ovatkin taantuman seurauksena laskeneet. Esityksen läpimeno nostaisi suoraan energian hintaa.
Jos et pidä politiikasta, joka asettaa epämääräiset ympäristötavoitteet suomalaisten työpaikkojen ja hyvinvoinnin edelle, älä lue tätä tekstiä. Tai jos kuitenkin luet, ota rauhallisesti. Älä kuitenkaan unohda rikkidirektiiviä, sillä nyt vaarana on samantyyppinen pommi suomalaiselle teollisuudelle. Jos kohta tällä kertaa pommi kuitenkin laukeaisi samalla tavalla kaikissa EU:n jäsenvaltioissa. Yritä ajatella positiivisesti. Sillä sitä tässä touhussa tarvitaan.
Väännän taustan rautalangasta.
EU on asettanut itse itselleen tiukat tavoitteet hiilidioksidipäästöjen vähentämisestä vuosi vuodelta. Tavoitteiden saavuttamisen uskotaan vaikuttavan ratkaisevasti ilmaston lämpenemisen hidastamiseen. Uskotaan siis, että ihmiset ovat toimillaan aiheuttaneet ilmaston lämpenemistä – ja että ihmiset pystyvät vastaavasti myös kääntämään tuon kehityksen. Suomi oli mukana päättämässä näistä tavoitteista.
Tavoitteiden saavuttamiseksi luotiin päästökauppajärjestelmä. Jos päästät ilmaan hiilidioksidia, maksat siitä hinnan per tonni. Koko systeemin idea on se, että ne maksavat, jotka saastuttavat. Ja mitä enemmän sinulla on tarve pukata ilmaan hiilidioksidia, sitä enemmän maksat. Ja jos päästökiintiösi ei riitä (eli sinulla on niin paljon tuotantoa), voit ostaa lisää päästöoikeuksia. Ja mitä enemmän tuotat ja tarvitset päästöoikeuksia, sitä suurempi kannustin sinulla on investoida uuteen, vähäpäästöisempään teknologiaan – jotta sinulla ei menisi niin paljon rahaa päästöoikeuksiin.
Idea on aivan ymmärrettävä, eikä sen oikeudenmukaisuutta sinänsä ole kiistäminen. Mutta nyt alkaa tarinan se vaihe, jossa kehotan ottamaan rauhoittavat esiin.
Kun talous alkoi yskiä globaalin finanssikriisin ja sitä seuranneen taantuman myötä, väheni kysyntä. Ja kun kysyntä väheni, väheni myös tarjonta. Tehdasta ei kannata pyörittää täysillä, jos tavara ei mene kaupaksi. Kun tehdasta ei enää pyöritetty täysillä, ei tehdas tarvinnut myöskään yhtä paljon päästöoikeuksia -koska päästöjäkään ei syntynyt entiseen tahtiin. Ja kun päästöoikeuksia ei enää tarvittu niin paljon, niidenkin kysyntä väheni.
Kansantaloustieteen peruskurssilla opiskelin professori Pekka Sutelan kirjoittamasta kirjasta, että kun kysyntä laskee, myös hinta laskee. Tämä on muuten niitä kansantaloustieteen perustavaa laatua olevia raudanlujia havaintoja, jotka kestävät kesät talvet. Ja näin kävi myös päästöoikeuksien hinnalle. Se laski.
Mutta mitä teki Euroopan unionin komissio, kun markkinoilla toteutui tämä päivänselvä maksiimi?
Pyydän anteeksi kaikilta teiltä, jotka ette siedä jalkapallovertauksia. Mutta tätä en voi vastustaa: EU:n komission ympäristöpolitiikan pääosastolla lienee parantumattomia Maradona-faneja, jotka uskovat ns. Jumalan käden olemassaoloon. (Aikoinaan Argentiinan jalkapallotähti Diego Maradona selitti vastoin sääntöjä kädellään tekemän maalin ”Jumalan kädellä”).
Itse uskon mieluummin taloustieteen klassikon, Adam Smithin luomaan käsitteeseen näkymättömästä kädestä. Se on nimittäin juuri se tekijä, joka laski kysynnän hiipuessa päästöoikeuksien hintaa.
Mutta komissio uskoi Jumalan käteen ja kirjoitti mahtikäskyn: koska päästöoikeuksien hinta on laskenut sen mielestä liian alhaiseksi, se haluaa tehdä kädellään maalin ja vetää yhtäkkiä päästömarkkinoilta oikeuksia pois. Mitä vähemmän oikeuksia, sitä enemmän niistä ollaan valmiita maksamaan.
Komissio siis ymmärtää kysynnän ja tarjonnan lain. Komissio kuitenkin uskoo myös, että se voi säädellä sitä mielensä mukaan. Euroopan talous on syvenevässä taantumassa, ja komissio tuo parlamenttiin esityksen, joka nostaa suoraan energian hintaa.
Tälle komission tahdolle Euroopan parlamentin teollisuusvaliokunta sanoi tammikuun lopussa ”kiitos ei”. Mutta tarpeeksi monta fanaatikkoa, näitä ”Jumalan käteen” uskovia riveissään pitävä ympäristövaliokunta sanoi 19. helmikuuta ”kyllä kiitos”. Siitä huolimatta, että rohkeaa ja tinkimätöntä työtä suomalaisten ja kaikkien eurooppalaisten työpaikkojen puolesta tekevä kollegani Eija-Riitta Korhola oli tässä kysymyksessä EPP-ryhmämme neuvottelija. Myös Korhola uskoo mieluummin näkymättömään käteen kuin ”Jumalan käteen”.
Ympäristövaliokunta on jälleen kerran päävaliokunta lainsäädännössä, joka asettaa epämääräiset ympäristötavoitteet työpaikkojen ja hyvinvoinnin edelle. Uskallan puhua epämääräisistä ympäristötavoitteista, koska komission ehdotus ei nostaisi päästöoikeuden hintaa lähellekään sitä tasoa, joka pakottaisi luopumaan pahimmasta peikosta, kivihiilestä. Kyse onkin jälleen kerran ns. vihreän politiikan kasvojen pelastamisesta. Tämä on sääli, koska vihreäkin politiikka voisi mielellään olla järkevää.
Hyvä uutinen on tässä: Euroopan parlamentin ympäristövaliokunnan sosialistinen puheenjohtaja Matthias Groote ei uskaltanut tällä viikolla ehdottaa, että parlamentti neuvottelisi lainsäädännöstä neuvoston ja komission kanssa suoraan valiokunnan kannan mukaisesti.
Tämä tarkoittaa sitä, että parlamentin kannasta päätetään täysistunnossa ja näin demokratia voi vielä toteutua. Mutta siihen tarvitaan sinua, hyvä kansalainen. Lähetä sähköposti mepillesi, ja saman tien vaikka kaikille mepeille. Me äänestämme tästä asiasta mahdollisesti jo maaliskuun täysistunnossa, viimeistään huhtikuussa. Haluatko sinä, että ”Jumalan käsi” nostaa energian hintaa tässä taloussuhdanteessa?
Minä en halua. Siksi äänestän komission esitystä vastaan.
P.S. Olisi hauska tietää, kumpaan talouskomissaari ja jalkapallomies Olli Rehn tässä kysymyksessä uskoo? Maradonan ”Jumalan käteen”, vai Smithin ”Näkymättömään käteen”? Ainakin hän oli kansantaloustieteen peruskurssilla paikalla. Uskoisin, että jälkimmäiseen.
Julkaistu Uudessa Suomessa 27.2.2013.
22.2.2013
Hevosenlihaskandaaliin on monenlaisia tapoja suhtautua. Joku syyttää EU:ta, joka onkin ollut viime vuosina suosiota saanut kansanhuvi. Toinen vaatii lisää valvontaa, jota tosin on jo nyt aika tavalla. Monet vain naureskelevat briteille, että eivätkö ne laukkakisojensa historiassa ymmärrä hevosenlihan päälle.
On kuitenkin sääli, jos meillä hukataan hyvä tilaisuus pysähtyä ja oivaltaa, että tässä on mahdollisuus muuttaa maailmaa. Kyse on suomalaisen maatalouden kannalta äärimmäisen tärkeästä asiasta, tuottajan asemasta markkinoilla.
Minulla on mitta täysi ja kiire käydä töihin, mutta siihen tarvitaan meitä kaikkia, koska me kaikki olemme kuluttajia.
Meidän kuluttajien täytyy nyt tehdä muutama asia, jotta maailma muuttuisi. Ensinnäkin meidän pitää tehdä valintoja, jotka suosivat suomalaista viljelijää. Tällainen valinta on esimerkiksi se, että ostaa laadukasta kotimaista tuoretta lihaa ja valmistaa itse ruokansa. Koska raaka-aine maksaa enemmän kuin euron mössö, pitää olla valmis tekemään joskus toinen tai kolmaskin ruoka tähteistä – jos ei satu olemaan varaa ostaa enemmänkin laadukasta, suomalaista lihaa.
Suomalainen tuottaja on pinteessä, josta hänet voi pelastaa vain suomalainen kuluttaja. Ja suomalaisen kuluttajan täytyy ymmärtää, että kolmen euron jauhelihaa ei voi tehdä suomalaisesta pihvikarjasta.
Toiseksi meidän kuluttajien täytyy nousta barrikadeille. Meidän täytyy vaatia poliittisilta päättäjiltä, että meille annetaan mahdollisuus tietää. Jos emme kerta kaikkiaan voi aina valmistaa sitä ruokaa, meidän täytyy saada tietää, mistä valmiseineksessä oleva liha on peräisin. Tämä edellyttää alkuperämerkintöjä koskevan lainsäädännön tiukentamista. Lainsäädäntöä muutetaan, jos äänestäjät niin haluavat. Hyvä juttu on se, että ostospäätöksen tekevä kuluttaja on käytännössä aina myös äänioikeutettu.
Poliittisilta päättäjiltä voi vaatia myös toimia sen eteen, että esimerkiksi lähiteurastamojen toiminta ja tilojen suoramarkkinointi helpottuu. Meidän pitää luoda toimivat lähiruokamarkkinat. Näissä kysymyksissä EU ja sen kansalaisten parlamentti ovat avainasemassa.
Kaiken ytimessä ovat kuitenkin markkinat. Niitä ei voi taltuttaa, mutta ne voi muuttaa. Ne tarjoavat kuluttajille juuri sitä, mitä nämä haluavat ostaa. Tai ainakin periaatteessa; meillä Suomessa markkinat eivät pääse toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla, joten kuluttajan ja äänestäjän täytyy olla erityisen valpas ja uuttera.
Suomalainen elintarvikeketju on niin pahasti vääristynyt, että muutos on aivan välttämätön. Keskusliikkeillä ja niiden supermarketeilla on kissanpäivät, kun samaan aikaan lihan ja maidon tuotanto ovat henkihievereissä.
Millainen ruokaskandaali Suomessa tarvitaan, että kuluttajat heräävät? Kissanlihaa kaupan tiskille? Luulisi, että pelkkä ajatuskin siitä, mitä meidän lapsemme kouluissa, vanhuksemme laitoksissa ja potilaamme sairaaloissa jo tällä hetkellä syövät, pitäisi riittää. He syövät puolalaisten tehdasteurastamojen lattioilta kerättyjä teurasjätteitä.
Hyvät suomalaiset kuluttajat, pysähtykää ja muuttakaa maailma. Vaatikaa enemmän. Politiikkaan saatte juuri sellaiset päättäjät kuin haluatte. Ja kyllä ne suomalaiset markkinatkin vielä muutetaan.
Julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 22.2.2013.
19.2.2013
Paikkajaosta päätti parlamentin perussopimusvaliokunta tiistaina. Suomi säilyttänee 13 paikkaansa, kun monet muut maat menettävät yhden paikan Kroatian EU-jäsenyyden myötä.
15.2.2013
Maataloutta tarvitaan koko Suomessa. Suunniteltu turpeen raivauskielto on melkein torjuttu, ja toisen esityksen mukaan Suomessa ei Tampereen pohjoispuolella vaadita jatkossakaan viljelyn monipuolistamiseksi kolmea viljelykasvia.
12.2.2013
Missä kaksi suomalaista kohtaa, siellä ei yleensä puhuta Euroopan unionin budjetista. Jos olisi pakko puhua, vaikkapa työpaikan kahvihuoneessa, niin mitä tulisi ensimmäisenä mieleen? Jos työpaikalla ylipäätään on kahvihuonetta. Tai jos on työpaikkaa ensinkään.
Veikkaan, että mieleen ei tulisi ainakaan pitää EU:n budjetin puolia. Nuivaan asenteeseen on syitäkin, mutta kyllä suomalaisen kannattaisi hyvästä syystä olla EU:n rahoituksesta myös positiivisesti kiinnostunut. EU:n budjetti on YHDEN prosentin verran kaikkien 27 jäsenmaan yhteenlasketusta BKT:sta. Samalla se olisi tehokkain rajat ylittävä, kasvua ruokkiva työkalu – jos siihen oltaisiin valmiita satsaamaan. Sillä voitaisiin luoda myös Suomeen lisää työpaikkoja, kahvihuoneella tai ilman. Mutta ensin muutama kriittinen huomio.
EU-slangissa unionin budjettia kutsutaan ”monivuotiseksi rahoituskehykseksi”. Ja toden totta, sitä se onkin. Nykyinen suunnittelukausi on 7 vuotta ja se on liian pitkä aika. Seitsemässä vuodessa valtaosa valtionpäämiehistä vaihtuu ja parlamenttikin vaihtuu peräti kahteen kertaan. Tämä ei ole kovin demokraatista, eikä myöskään tehokasta. Esimerkiksi nyt lopuillaan olevaa, vuosien 2007-2013 rahoituskautta budjetoitaessa ei kenelläkään ollut hajuakaan vielä edessä päin olleesta ja sitten maailmaa ravistelleesta finanssikriisistä.
Järkevämpi olisi viiden vuoden kausi, joka alkaisi EU-parlamenttivaalien jälkeen ja seuraisi parlamentin ja komission toimikautta. Näin myös vaaleilla olisi vahvempi vaikutus EU:n varainkäyttöön.
Lisäksi budjettikaudella pitäisi toteuttaa puolivälitarkastelu, jolloin voitaisiin kriittisesti arvioida ohjelmien toteutusta ja rahoitustarvetta myös suhteessa suhdannetilanteeseen. Seuraavalla rahoituskaudella tämä olisi pitänyt tehdä vuonna 2018, jolloin myös seuraavan budjetin valmistelu todellisuudessa olisi alkanut, jos rahoituskaudesta olisi jo nyt tehty viisivuotinen vuosille 2016-2020. Nyt olisi voitu kiistelyn sijaan sopia siitä, että 2014 ja 2015 olisi budjetoitu erikseen yksivuotisina.
Nykyinen tapa valmistella ja käsitellä budjettikehyksiä on huono myös siksi, että se perustuu liiaksi olemassa oleviin menoihin. Sen sijaan, että käydään keskustelua siitä, mille eri linjoille pitäisi kohdentaa enemmän tai vähemmän varoja, pitäisi tarkastella perusteellisemmin eri toimien ja ohjelmien vaikuttavuutta. Eli suomeksi sanottuna sitä, käytetäänkö rahat enemmän vai vähemmän hyvin ja tehokkaasti.
EU:n budjetin pitäisi keskittyä nykyistä vahvemmin yhteisen lisäarvon, kasvun ja hyvinvoinnin tuottamiseen. Tämä tapahtuisi esimerkiksi tukemalla enemmän opiskelijavaihtoa, tutkimusohjelmia ja rajat ylittäviä yhteisiä hankkeita. Hyvä esimerkki meitä suomalaisia suuresti hyödyttävästä hankkeesta olisi suunnitteilla oleva Rail Baltica, luotijunayhteys Tallinnasta Varsovaan. Se antaisi kaivatun piristysruiskeen vientiteollisuudelle ja loisi varmasti lisää työtä ja hyvinvointia Suomea myöten.
Ikävä esimerkki rahojen tehottomasta käytöstä on puolestaan rakennerahastojen virheluku, joka vaihtelee valtavasti jäsenvaltiosta toiseen. Kun Suomen virheluku on nollassa, niin vuonna 2011 keskiarvo oli 7,7 prosenttia. Se kertoo useiden miljardien eurojen virheistä. Tiukempi valvonta ja rangaistukset säästäisivät kaikkien jäsenmaiden kansalaisten yhteisiä varoja.
Kasvua ruokkiville ja tulevaisuuteen panostaville hankkeille esitetään usein vastakohtina EU:n yhteinen maatalouspolitiikka ja alueiden tukeminen. Nämä kaksi vievät yli 80 prosenttia EU:n budjetista. On helppoa haukkua EU:n yhteisten varojen käyttöä niiden ”haaskaamisesta tuottamattomaan maatalouteen”.
Kovin hedelmällistä tämä kritiikki ei kuitenkaan ole. Ruokahuollon turvaaminen, puhdas lähiruoka ja sen edellyttämä maaseudun elinvoima ovat niinikään tärkeitä yhteisiä arvoja. Ei suomalainen, eikä muukaan eurooppalainen maatalous ja ruoan tuotanto kestä ruokamarkkinoiden kansainvälisiä heilahteluja. Siksi yhteisestä maatalouspolitiikasta ja sen rahoituksesta on pidettävä kiinni jatkossakin. Ja tämä on juuri se osa EU:n yhteistä rahoituspohjaa, josta suomalaisessa kahvipöydässä kannattaisi sen Varsovan luotijunan lisäksi olla kiinnostunut ja jopa innostunut.
Suomi valitsi EU:n rahoituskehykseen neuvottelulinjan, joka siirsi luotijunan hamaan tulevaisuuteen. Linja ei myöskään erityisesti tukenut Euroopan parlamentissa saavutettua, Suomen kannalta erinomaista maatalousratkaisua. Ymmärrän Suomen ajamaa tiukkaa budjettilinjaa, koska kansalaisille on vaikea perustella kansallisen maksuosuuden kasvattamista.
Suomalaisten nettomaksun näkökulmasta Suomen neuvottelijat onnistuivatkin erinomaisesti – täysin päinvastoin kuin Timo Soini yrittää syöttää julkisuuteen. Tehokkaampaa Suomen linjan ajaminen olisi kuitenkin ollut, jos rahoituksesta olisi osoitettu tarkemmin myös säästökohteet.
Yksi tällainen säästöjen kohde olisi jäsenmaksupalautukset. Britannian pysyvästä palautuksesta puhutaan paljon, mutta usein unohdetaan Ruotsin, Hollannin, Itävallan ja Saksan maksupoikkeukset. Nämä kaikki maksupoikkeukset maksavat yhteensä Suomelle sata miljoonaa euroa vuodessa. Vertailun vuoksi, Ruotsin nettohyöty maksupoikkeuksista on suurin piirtein saman verran.
Sen sijaan, että Suomikin harkitsi siirtymistä muiden mukana jonoon vaatimaan helpotuksia jäsenmaksuihin, olisi neuvoston eli jäsenmaiden pitänyt pohtia yhdessä, mistä EU:lle luodaan yhteisiä omia varoja. Ensimmäiseksi olisi voinut lopettaa kaikkien jäsenvaltioiden maksupoikkeukset.
Viime perjantaina saavutettu neuvoston budjettisopu joutuu nyt EU-parlamentissa todella perusteelliseen syyniin. Paine budjetin hyväksymiseen on kova. Silti sen hylkääminen on yhä täysin mahdollista.
Julkaistu tiivistettynä Aamulehdessä 10.2.2013.
10.2.2013
Parlamentin kriittiset reaktiot budjettisopuun eivät ole pelkkää uhoa. Kaikki mepit eivät vielä tiedä, miten aikovat äänestää budjettia käsittelevässä täysistunnossa.
8.2.2013
Mitä teet silloin, kun tiedät, että joku asia on Suomen kannalta tärkeä, vaikka suuri yleisö ei ole asiasta kiinnostunut? Lähdet Ranskan Lyoniin kannustamaan suomalaisia huippukokkeja.
Olen ensimmäisestä meppipäivästäni alkaen pitänyt tärkeänä toimia suomalaisen ruoan puolesta. Olen julistanut olevani Suomen ruokameppi. Ruokameppi haluaa ajaa suomalaisen alkutuotannon, lähiruoan ja kuluttajan asiaa. Nämä osa-alueet ovat kaikki osia suuremmassa kokonaisuudessa, joka muodostaa suomalaisen ruokakulttuurin.
Ruokakulttuuri alkaa suomalaisesta maanviljelyksestä ja luonnosta, mutta se ei saa loppua valmiseinesten hyllylle. Sen täytyy kantaa maailman huipulle, jos pieni kansamme haluaa siitä myös hyötyä. Siksi lähdin Lyoniin kannustamaan Mika Palosta ja Juho Ekegreniä huippujen kisaan, legendaarisen Paul Bocusen nimeä kantavaan Bocuse d’Oriin. Se on kokkien todellinen maailmanmestaruuskisa.
Muut Pohjoismaat oivalsivat jo vuosia sitten, että myös valtion kannattaa olla näissä kekkereissä mukana. Tanska, Norja ja Ruotsi satsasivat ruokakulttuuriin, kun ne sponsoroivat kokkiensa harjoittelua ja muita osallistumisen ja menestymisen edellytyksiä vaativiin kisoihin. Tuloksena on jo vuosikymmenen ajan ollut näiden maiden nousu alan ehdottomaan eliittiin. Ja mikä hienointa, ratkaiseva puristus on tullut kansallisista erityispiirteistä.
Norjalainen lohi löi lopullisesti läpi maailmalla, kun Norjan huippukokit saivat sen Bocuse-kisan raaka-aineeksi. Sen jälkeen maailman valuutat ovat virranneet yhä hurjemmin norjalaisille kalankasvattajille. Tanskan Kööpenhamina oli toki tuttu kaupunki maailmanmatkaajille aiemminkin, mutta kokkien ansiosta siitä on tullut 2000- ja 2010-luvun uusi Pariisi. Maailman valuutat virtaavat nyt Kööpenhaminaan, kun kaikki haluavat käydä tanskalaisissa ravintoloissa ja bistroissa.
Ruotsi on samalla tiellä. Sen joukkuetta ovat olleet Bocuse-kisoissa kannustamassa milloin ministerit, milloin kuninkaalliset. Ruotsin huutosakki on ollut koko kilpailun suurin, näkyvin ja kovaäänisin prinssi Carl Philip johdossaan.
Suomen täytyy ymmärtää, ettei tässä ole kyse eliitin kaviaarikemuista. Väitän, että edes osa matkailun edistämiseen käytetyistä rahoista poikisi parhaiten koko kansan kukkaroon juuri tällä panostuksella. Ruotsi laittaa noin miljoonan vuodessa sinikeltaisten kokkien menestykseen ja saa sen vähintään monikymmenkertaisesti takaisin talouteensa. Pelkästään Tukholmaan ensi vuodeksi saatu Bocuse-kisan Euroopan karsinta tuo kaupunkiin valtavan näkyvyyden ja riihikuivaa rahaa.
Kunhan kokkimme ensin höyrystävät ja paistavat Suomen kulinarismin maailmankartalle, täytyy meidän olla valmiita vastaamaan menestystä seuraavaan kysyntään. Meillähän sattuu olemaan juuri sitä, jolle maailmalla on valtava piilevä kysyntä: puhdasta, villiä ruokaa.
Villi ruoka, ”Wild food”, on tarina vailla vertaa. Se on suomalaisen huippukeittiön raaka-aineistoa, jota kymmenet miljoonat maksukykyiset ja kaiken kokeneet eurooppalaiset, aasialaiset ja amerikkalaiset ovat halukkaita ostamaan. Se on yhtä kuin metsiemme marjat ja sienet, järviemme ja koskiemme kalat tai jopa kallioittemme jäkälä, joka koristi Mika Palosen liha-annosta Lyonissa.
Suomella on tapana lopulta voittaa maailmanmestaruus, jos sitä oikein kovasti halutaan. Lähes talkoovoimin toimivat suomalaiskokit pärjäävät jo nyt hämmästyttävän hyvin: Palonen vei Suomen 24 maan finaalissa 12.:neksi, ja Matti Jämsenin luotsaama keittiö oli aiemmissa kisoissa peräti viidenneksi paras.
Talkoovoimin ei silti voiteta jääkiekon MM-kultaa, eikä voiteta tätäkään kisaa. Kahden vuoden kuluttua Lyonissa täytyy olla eturivin ministeri Suomen lippu kädessä ja veronmaksajien rahoilla ostetut kuparipannut keittiössä. Luitte ihan oikein: veronmaksajien rahoilla. Veronmaksajien kannattaa sijoittaa rahansa sinne, mistä ne saa takaisin.
Julkaistu Turun Sanomissa 6.2.2013.
Pyydän anteeksi heti kättelyssä. Minulla ei aina ole diplomatia kohdallaan. Tämä on jo toinen kerta reilun puolen vuoden kuluessa tällä palstalla, kun kohtelen eurooppalaisen suurvallan päämiestä kaltoin. Ja kyseessä on vieläpä sama mies.
Ranskan presidentti Francois Hollande puhui tiistaina Euroopan parlamentille. Jos minä puhuisin samalla innostuksen köyhyydellä Turun torilla ensi vuoden eurovaaleissa, voisin olla varma että äänet menisivät muiden puolueiden plakkariin.
Hollande puhui Strasbourgissa latteuksia. Hän julisti, että ”Euroopan täytyy valita uusi tie”, mutta unohti kertoa, mikä se tie on – ja miten sitä kuljetaan.
Nyt on tosi kyseessä. Me kaikki tiedämme, että Euroopan unionin integraatio ei ole ensi jouluna pukin toivelistan kärkipäässä. Ja tiedämme jo senkin, millaisilla teemoilla vuoden 2014 vaaleja viritetään. Perussuomalaisten lähes varma eurovaaliehdokas Timo Soini on jo peräänkuuluttanut kansanäänestystä Suomen EU-jäsenyydestä. Ei ole vaikea arvata, millaisella retoriikalla EU-kriittiset voimat aikovat vaaleihin käydä. Ja täytyy muistaa, että siinä rintamassa perussuomalaiset eivät tule olemaan yksin.
Valtaa tullaan kansan edessä vaatimaan ”takaisin Brysselistä Suomeen”. Jo pidemmän aikaa useampikin täysjärkinen tuttavani on tuskaillut, miten tähän koohotukseen pitäisi vastata. Tässä tulee henkilökohtainen vastaukseni.
En näe mitään muuta mahdollisuutta kuin puhua sydämen ja järjen kaanonissa. Niinhän me aina vaaleissa teemme. Turun torilla pitää kertoa, kuin kyse olisi omasta hengestä, että Suomelle on äärimmäisen tärkeää olla osa eurooppalaista liittoa. Siitä yksinkertaisesta syystä, että 5 grammaa painaa Euroopan ja maailman näyttämöllä paljon vähemmän kuin puoli kiloa. (Yksi gramma vastaa miljoonaa ihmistä)
Meidän tehtävämme on kertoa väsymättä ihmisille, mikä on Euroopan yhdentymisen historiallinen merkitys pienen valtion näkökulmasta. Samalla meidän tehtävämme on tehdä EU:ssa hyvää ja isänmaallista työtä, yhdessä muiden kanssa.
Miksi vaahtoan ensi vuoden kevään asetelmasta, kun tämänkin vuoden kevät on vielä syvällä routamaassa? Siksi, että ensi vuoden kevään siemeniä kylvetään jo täyttä päätä. Monissa viime kuukausien ja vuosien EU-poleemisissa lannanheitoissa on ihan oikeasti tosi kyseessä. Ympäri Eurooppaa löytyy yhä kasvava porukka, jolle EU:n hajoaminen (lue: oman kotimaan irtoaminen) on kuin toiveuni.
Ihan kohta Suomessakin kysytään, haluatko olla in vai out? Silloin tarvitaan tulenkantajia.
Julkaistu Nykypäivässä 8.2.2013.
2.2.2013
Kyselyyn vastanneet nimesivät mielestään kolme parhaiten pärjännyttä ja vaikutusvaltaisinta suomalaista euroedustajaa.
