Viro näyttää Suomelle mallia, Uusi Suomi
5.9.2014
Kiitos pienelle veljeskansallemme. Kiitos tästä viikosta, Viro! Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman sanat keskiviikkona Tallinnassa oli ansaittu poliittisella visiolla ja rohkeudella toimia. Turvallisuuspoliittisen keskustelun sokea piste saattaa viimeinkin aueta Suomessa.
Kiitos myös puolustusministeri Carl Haglundille. Hänen avauksensa siitä, miten virolaiset olivat ainakin osittain oikeassa pitäessään Suomen taannoista suhtautumista Venäjään naiivina, ansaitsee tunnustuksen. Haglundin toiminta ministerinä ja hänen lausuntonsa saattavat jäädä historiaan – ehkä pienillä kirjaimilla, mutta kuitenkin.
Turvallisuuspolitiikan superviikko huipentui Naton huippukokoukseen ja Suomen kannalta Naton ns. Tehostetun kumppanuusohjelman (Enhanced Partnership Programme) käynnistymiseen. Isäntämaapöytäkirjan allekirjoittaminen torstaina oli Suomelle tärkeä turvallisuuspoliittinen etappi, mutta julkisuudessa vähemmälle huomiolle jäänyt EPP-ohjelma ehkä vielä tärkeämpi asia. Se saattaa avata Suomelle oven Naton strategiseen suunnitteluun. Esimerkiksi Valkoinen talo määritteli torstaina EP-kumppanuuden ”keskeiseksi painopisteeksi” (key priority).
Näiden askelten jälkeen on entistä vaikeampi ymmärtää, miksi Suomi ei haluaisi liittyä Naton jäseneksi. Sitä on hyvin vaikea ymmärtää ennen kaikkea kahdesta syystä. Siksi, että Suomi on käytännössä kaikin tavoin kiinni Natossa, mutta ilman turvatakuita. Ja siksi, että Venäjän sotilaskartoissa Suomi on yhtä kuin Nato-maa. Tätä kummallista tilannetta voi yrittää ymmärtää Viron esimerkin kautta.
Suomen ja Viron turvallisuuden kannalta kartta on täsmälleen samanlainen. Molempien valtioiden turvallisuuden ainoa mahdollinen uhka voi tulla Venäjältä. Kun Viro itsenäistyi, se ryhtyi päättäväisesti hakeutumaan kohti Nato-jäsenyyttä, jonka se myös toteutti heti, kun se oli mahdollista. Viro oli oppinut läksynsä ja toimi loogisesti. Maassa vallitsi, ja vallitsee edelleen laaja poliittinen yhteisymmärrys valitun tien viisaudesta. Tätä poliittista yksituumaisuutta vain vahvistaa, kun Yhdysvaltain presidentti tulee Tallinnaan ja sanoo: ”Tulin tänne ennen kaikkea vahvistamaan Yhdysvaltojen sitoutumisen Viron turvallisuuteen. Se on järkkymätön.”
Suomessa taas ei vallitse minkäänlaista poliittista yhteisymmärrystä siitä, mikä olisi Suomen rajojen turvaamiselle viisain tie. Kokoomus kannattaa Nato-jäsenyyttä, Vihreät saattavat olla valmiita harkitsemaan sitä. SDP:n ja Keskustan kommentit ovat Nato-vastaisuudessaan kuin suoraan 70-luvulta. Tämä on erittäin valitettava, mutta tosi asiaintila – ja se pannaan myös merkille. Niin idässä kuin lännessäkin. Tämä ei ole hyvä asia Suomen kannalta.
Suomessa tasavallan presidentti (Tarja Halonen) sanoi vielä 2010-luvun alussa, että virolaisia vaivaa ”post-sovjeettinen” trauma. Tänä päivänä meillä on edelleen pilvin pimein poliitikkoja, jotka elävät samassa harhassa: Viron turvallisuuspoliittinen ratkaisu on vain jotenkin ”traumaattinen” sellaisella tavalla, johon ”meillä suomalaisilla ei ole syytä”. Ilmeisesti myös ulkoministerimme kuuluu tähän joukkoon. Ainakaan hän ei ole julkisesti tarkastanut takavuosien tulkintojaan asiasta.
Eivätkö Suomen 80 000 uhria talvi- ja jatkosodassa aiheuttaneet Suomelle riittävästi tätä ”traumaa”? Vai mistä tässä ajattelussa on kyse? Tallinnassa tätä ei ymmärretä. Lontoossa tätä ei ymmärretä. Varsovassa tätä ei ymmärretä. Washingtonissa tätä ei ymmärretä. Mutta kuten kaikissa näissä pääkaupungeissa kuuluu virallisesti sanoa, ”ratkaisu on tietenkin Suomen omissa käsissä”. Niinpä, totisesti on.
Paradoksaalista on, että avain suomalaisten päättämättömyyteen taitaa olla käsitteessä, joka on tosiasiallisesti menettänyt kaiken merkityksensä jo kauan aikaa sitten. Suomen sotien jälkeinen ”puolueettomuus” lienee todellinen syy sille, miksi sokea piste turvallisuuspolitiikassamme on ja toistaiseksi pysyy Suomelle sokeana pisteenä.
Me vaalimme yhä ajatusta puolueettomuudesta, koska käsitteellisesti sellainen pitäisi meidät konfliktien ulkopuolella. Ruotsin historia saattaa tässä kohtaa myös hämärtää suomalaisten käsityskykyä. Onhan Ruotsikin voinut puolueettomana välttää sodan kauheudet. Suomalaisten mielikuva Suomen ”puolueettomuudesta” on tietenkin vain vahvistunut, kun jo kaksi sukupolvea on saanut elää rauhassa.
Nyt pitäisi vain ymmärtää (kuten virolaiset ymmärsivät), että näillä rajoilla ei ole puolueettomia valtioita, jos tilanne taas joskus kehittyy riittävän huonoksi.
Julkaistu Uuden Suomen Puheenvuorossa 5.9.2014.
