Ajankohtaista

Tapaus Libya ja maailmanjärjestyksen hajaannus

21.3.2011

Kansainvälisen politiikan voimasuhteissa eletään valtavaa murroksen kautta. Tapaus Libya on tästä kuin huutomerkki. Seuraavassa lyhyt pohdiskelu 20 vuotta sitten alkaneesta tapahtumaketjusta.

Tammikuun 17. päivänä 1991 YK:n valtuuttama 28 maan liittouma hyökkäsi Irakin joukkoja vastaan Irakissa ja sen miehittämässä Kuwaitissa. Neuvostoliitto oli hajoamispisteessä ja arabimaat Egyptin ja Syyrian johdolla mukana Yhdysvaltain johtamassa koalitiossa. Tuosta hetkestä alkoi ”uusi maailmanjärjestys”, kuten asia Washingtonissa nähtiin. Maailma siirtyi nopeasti kohti yksinapaista järjestelmää, jossa Yhdysvallat oli paitsi ainoa supervalta, myös käytännössä kansainvälistä järjestelmää hallitseva valtio.

Mutta realistit saivat väistyä, kun George H.W. Bush hävisi vaalit 1992. Presidentti Clintonin hallinto sovelsi voima-asemaa enemmän idealistisen kuin realistisen koulukunnan oppien nojalla. Somalian nöyryytys ei kuitenkaan horjuttanut Yhdysvaltain hegemoniaa, eikä suuri yleisö tajunnut, mitä Sudanissa ja Afganistanissa oli tapahtumassa. Clintonille tiedustelu sen kertoi, mutta heikko ulkopoliittinen johtajuus ei sallinut tilanteen vakavuuden täyttä ymmärtämistä. Seurauksena oli syyskuun 11. päivä 2001, joka suisti George W. Bushin hallinnon hylkäämään republikaanien perinteisesti vaaliman realistisen ulkopolitiikan. Tuloksena oli ideologinen sotaretki Irakiin, josta pääsemme tässä lyhyessä oppimäärässä tähän päivään ja Libyan tilanteeseen.

Kaikki tapahtui lopulta yllättävän nopeasti. Olisin todella halunnut olla kärpäsenä katossa niissä kokouksissa Valkoisessa talossa, presidentti Sarkozyn virkapalatsissa Champs Elyseellä sekä Britannian pääministerin kämpällä Downing Street 10:ssä, kun tämä soppa keitettiin. Parissa viikossa, ellei muutamassa päivässä, loihdittiin maailman hämmästeltäväksi uusi järjestys, joka ei näytä olevan kenenkään hallinnassa. Tilanne on huolestuttava. Miksi?

Laajemman maailmanrauhan kannalta 2. maailmansodan jälkeiset kaksi kautta olivat suotuisaa aikaa. Sotia toki käytiin, mutta ensin kaksinapainen järjestelmä ja ydinaseiden luoma tasapaino ja sen jälkeen hetken kestänyt Yhdysvaltain suvereeni johtoasema pitivät suuremmat konfliktit kurissa. Nyt olemme siirtyneet käymistilaan, jossa huominen on hieman hämärän peitossa.

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy uhosi viime viikolla, että hän pelastaa vaikka yksin Libyan kansan, jos muut eivät lähde mukaan. Ja mitä tapahtui? Muut lähtivät. Ilman suurempaa hajua siitä, mihin hätäinen väliintulo johtaa.

Tilanteessa häkellyttävää – ja huolestuttavaa – on Yhdysvaltain poliittisen johtajuuden totaalinen poissaolo. Yhdysvallat ei ole ollut maailmannäyttämöllä näin neuvottomassa asemassa kertaakaan lähes  70 vuoteen, sitten Pearl Harborin. Realistisen koulukunnan edustaja, puolustusministeri Robert Gates oli hätäistä Libya-operaatiota vastaan. YK-lähettiläs, Brookings-instituutista hallintoon nostettu Susan Rice sen kannalla. Presidentti Obama huojui aikansa kahden vaiheilla ja osoitti kokemattomuutensa kansainvälisen kriisin edessä. Syntyi nahkapäätös, joka alleviivaa Yhdysvaltain tämänhetkistä heikkoutta.

On lievästi sanoen ironista, että operaation nimeksi on annettu Operaatio Aamunkoiton Odysseia. Odysseia on usein tulkittu historiankirjoituksessa myös harharetkeksi. Libyan operaation ensihetkistä lähtien oli selvää, että se on erittäin riskialtis retki. Tämän mittaluokan sotilasoperaatioita ei pitäisi polkaista pystyyn näin hätäisellä suunnittelulla. Jos uhkana ennen operaation aloittamista oli kansanmurha, ei sen mahdollisuus ole ainakaan vähentynyt. Maavoimia ei aiotakaan käyttää ja se vieläpä kerrotaan avoimesti Libyan diktaattorille, Muammar Gaddafille. Kukaan ei tiedä, millaisen verilöylyn Gaddafi järjestää Bengasin saaman huomion ulkopuolella, muissa Libyan kaupungeissa. Liittouman suurin johtoajatus tuntuu tällä hetkellä olevan Ranskan presidentin sisäpoliittisen aseman pönkittäminen. Sääliksi käy Libyan kansaa.

Olen ehdottomasti humanitäärisen intervention kannalla. Sellainen olisi pitänyt tehdä Ruandassa ennen vuoden 1994 hirmutekoja. Ja sellainen piti tehdä Libyassa. Surullista vain on, että Libyassa siihen ei valmistauduttu yhtään sen paremmin kuin Ruandan tapauksessa, vaikka aikaa olisi ollut. Siksi lopputulos ei välttämättä ole yhtään parempi.

Totesin moneen kertaan 2000-luvun alkuvuosina, että yksinapaista maailmanjärjestystä tulee monelle vielä ikävä, kun siitä aika jättää. Nyt on ikävä ja kohta vielä suurempi, jos kansainvälisen yhteisön hajaannukseen viittaava prosessi jatkuu pidempään.