Kaivoslaki rikkoo EU:n periaatteita, Warkauden Lehti

30.4.2019

Kaustisilta kuului ikäviä uutisia, kun Syväjärvelle suunniteltu avolouhos sai vuoden alussa ympäristöluvan huolimatta hankkeen ilmiselvistä riskeistä alueen vesistöille, rauhoitetuille viitasammakoille ja viereiselle Vionnevan Natura-suojelualueelle. Vastaavia esimerkkejä räikeästä välinpitämättömyydestä kaivosten lupia myönnettäessä löytyy ympäri Suomea. Syynä tähän on löperö kaivoslaki, joka sallii kaivosyritysten tuhoisan käytöksen.

Kansalaisaktivismin ja mediahuomion myötä kaivoslain herättämä pöyristys ja paine sen uudistamiseksi ovat kasvaneet. Hallituksen vastaus kansalaisten huoleen viime kuussa oli kuitenkin kuin isku vasten kasvoja. Lakiin hyväksyttiin muutoksia, joilla helpotetaan kaivosyhtiöiden asemaa edelleen, sen sijaan että lisättäisiin näiden vastuuta ympäristövaikutuksista.

Suomen venkoilua kaivoslain uudistamisessa on vaikea ymmärtää myös siksi, että se on ristiriidassa EU:n luonnonsuojeluperiaatteiden kanssa. Suomi on jo saanut Euroopan komissiolta huutia näiden direktiivien huolimattomasta toimeenpanosta.

EU:n ympäristönsuojelulakien pohjalta on perustettu Natura-alueita, jotka suojelevat tiettyjä lajeja ja luontotyyppejä. Niitä on myös monien kaivostemme läheisyydessä. Natura-alueiden suhteen on selkeät säännöt ja matala kynnys kaivoslupien hylkäämiselle: täytyy olla täysi ennakkovarmuus siitä, ettei hankkeella ole mitään haitallisia vaikutuksia luontoon.

Pykälä tuntuu kuitenkin suomalaisilta viranomaisilta unohtuneen. Esimerkiksi Kermajärven Natura-alueen luontoa uhkaava Aitolammen kaivos joutui lykkäämään hankettaan ja tekemään lisää ympäristöselvityksiä vasta kansalaisten noustua äänekkäästi sitä vastustamaan.

Ongelmana on, että ympäristöarvioinnin tuottaa kaivosyritys itse, eikä luvan myöntävällä viranomaisella ole resursseja tietojen tarkistamiseen. On uskomattoman naiivia, että luotamme voittoa tavoittelevien kaivostoimijoiden tekevän puolueettomia raportteja, jos niille annetaan vapaat kädet. Esimerkiksi Muonionjokeen jätevesiensä laskemista suunnittelevan Hannukainen Mining Oy:n oman arvion mukaan hankkeen vaikutukset ovat ”häviävän pieniä”, vaikka asiantuntijatahojen mukaan ne riittäisivät vaarantamaan vesistön lohikalat.

Myös kehnon ennaltaehkäisyn seurauksena syntyvien ympäristövahinkojen jälkipyykkiin ollaan varauduttu huonosti. EU velvoittaa jäsenmaansa luomaan rahoitusmekanismeja tuhojen torjumiseksi. Suomi ei tätä velvoitetta kuitenkaan ole toteuttanut. Seurauksena on ollut Hituran nikkelikaivoksen kaltaisia tapauksia, joissa tuhojen korjaamisesta koituvat miljoonien laskut jäävät lopulta veronmaksajien maksettavaksi, kun kaivoksen konkurssipesästä loppuvat rahat kesken.

Suomen kaivoslaki täytyy päivittää vastaamaan muualla Euroopassa jo noudatettavia periaatteita.

Julkaistu Warkauden Lehdessä 30.4.2019

Suomen on säilytettävä tolkku akkumineraalijahdissa, Maaseudun Tulevaisuus

22.3.2019

Suomeen on rantautunut maailmalta uusi kultakuume. Sama toiveikas kiilto silmissä, jonka innoittamina lähdettiin aikoinaan kultamaille, puhutaan nyt oman maaperän kaivoslouhinnasta. Kansakuntamme on lähtenyt mineraalijahtiin, toiveissa valoisampi tulevaisuus koboltin, litiumin ja suomugrafiitin siivittämänä.

Kasvaneen kysynnän vuoksi näiden mineraalien hinnat ovat olleet viime vuosina kovassa nousussa. Akkumetalleiksikin kutsuttuja raaka-aineita käytetään muun muassa uusiutuvan energian tuotannossa ja sähköautojen valmistuksessa. Erityisesti jälkimmäisen kasvupotentiaali tuntuu lujittavan yleistä uskoa siihen, että nyt on aika louhia.

Kotimaan maanteillä sähköautojen määrä ei ole räjähtänyt käsiin, ainakaan vielä. Niiden yleistyminen maantieteellisissä olosuhteissamme edellyttää käytettävyyden kannalta tärkeiden puitteiden kehittämistä. Kansainvälisesti voidaan kuitenkin puhua jo buumista: kansainvälinen energiajärjestö IEA arvioi teillä liikkuvien sähköautojen määrän nousevan viime vuoden kahdesta miljoonasta 140 miljoonaan vuonna 2030. Eli 70-kertaistuvan.

Ei siis ole ihme, että akkuteknologian mahdollisuudet ovat herättäneet myös suomalaisten kiinnostuksen. Löydettyjen ilmentymien valossa innostus on perusteltua. Suomesta löytyvät esimerkiksi Euroopan suurimmat tunnetut kobolttivarannot.

Koboltin lisäksi maaperästämme on löytynyt useita muitakin haluttuja raaka-aineita. Geologian tutkimuskeskus GTK:n kartoitellee parhaillaan Suomea uusien mineraaliesiintymien toivossa. Nelivuotisen projektin tarkoitus on nimenomaan akkujen tuotantoon hyödynnettävien varantojen tutkiminen.

Mineraalijahdin mahdollisuuksiin liittyy kuitenkin yksi iso ja painava mutta. Äkkirikkauden toivoissa on helppo tehdä peruuttamattomia uhrauksia. Siinä kohdin, kun suunnitellaan kaivoksen paikkaa, on pystyttävä huomioimaan projektin vaikutukset ympäristöön. Monimuotoisten vesistöjen rannasta näitä mineraaleja ei nimittäin tarvitse kaivaa.

Olisi valtavaa typeryyttä uhrata puhtaat vesistöt mineraalikuumeen alttarille. Maltti on syytä pitää matkassa erityisesti, kun kaivoksia ollaan rakentamassa näin nopeasti kehittyvän teknologian tarpeisiin. Vaikka sähköinen liikenne ja tuulivoimalat eivät tällä hetkellä rakennu ilman näitä mineraaleja, kukaan ei tiedä varmasti miltä tarve näyttää 10 tai 20 vuoden päästä.

Akkuteknologiaa pyritään koko ajan kehittämään suuntaan, joka olisi vähemmän riippuvainen kalliista mineraaleista, kuten litiumista ja koboltista. Tällä hetkellä kuhinaa akkutuotannon ympärillä kuitenkin riittää. Nykyiset investoinnit tehdään siinä toivossa, että sähköautojen kysyntä jatkaa kasvuaan eikä teknologian kehitys aja nykyisten raaka-aineiden tarpeen ohi.

Suomen maaperän rikkauksia hyödyntäisivät mielellään myös kansainväliset kaivosjätit. Ala on kilpailtu eikä ympäristövaikutusten huomioiminen ole kaivosyritysten prioriteetti. Toivoa sopii, että Suomessa on koettu tarpeeksi huonosti suunniteltujen kaivosten vaikutuksia, jottei mitä tahansa hankkeita lähdetä tukemaan.

Kestävyyden näkökulmasta kolikolla on kaksi puolta. Ensimmäinen on raaka-aineiden järkevä hyödyntäminen ympäristöystävällisten ratkaisujen valmistamisessa. Toinen on Suomen korvaamattoman luonnon suojeleminen lyhytnäköisiltä ratkaisuilta. Molemmat on hyvä pitää mielessä, kun uutisia GTK:n uusista löydöistä alkaa tulla ja kartoituksista siirrytään uusien kaivosten rakentamiseen.

Julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 22.3.

Löysä ja huono kaivoslaki on uudistettava, IL-blogi

17.12.2018

Heinäveden uusi kaivoshanke herätti huomiota kesällä. Saimaan välittömään läheisyyteen Aitolammen rannalle suunniteltu grafiittikaivos uhkaisi toteutuessaan arvokasta luontoa. Vain muutamien kilometrien päässä kaivosalueesta alkaa Kermajärven Natura-alue. On selvää, että toteutuessaan kaivos olisi merkittävä riskitekijä korvaamattomalle Saimaan luonnolle ja paikallisille elinkeinoille. Tämän takia olen aktiivisesti vastustanut hanketta.

Lisää esimerkkejä kaivosteollisuuden ympäristöongelmista ei ole vaikea löytää. Hovioikeus antoi alkuvuodesta tuomionsa Talvivaaran kaivoksen tapauksessa. Nivalassa puolestaan vuonna 2015 suljetun Hituran nikkelikaivoksen ympäristöongelmien korjaaminen jäi lopulta veronmaksajien maksettavaksi, kun kaivoksen kanadalaisen omistajan konkurssipesästä loppuivat rahat kesken.

Myös Orivedeltä kantautui syyskuun lopussa harmillisen tutun kuuluisia uutisia. Paikallisen kultakaivoksen epäillään käsitelleen kaivosjätettä väärin vuosia. Viranomaisten tarkastukset olivat säännöllisiä, mutta virheitä ei havaittu. Kaivosjätteen luvaton säilöntä saattoi kuitenkin turmella merkittävästi ympäristöä.

Lukuisat väärinkäytökset johtuvat osaltaan Suomen kaivoslaista. Se on järkyttävän huono ja löysä. Vuonna 2011 hyväksytty laki jättää epäselväksi sen, kuka on vastuussa kaivoksen ympäristövaikutuksista. Osa melko tuoreen lain määräyksistä on 1800-luvulta: malmiesiintymä kuuluu sille, joka ensimmäisenä varaa alueen malminetsintää varten. Lisäksi kaivosyhtiöiltä vaaditut alhaiset maksut heikentävät veronmaksajien asemaa ja malminetsintälupia myönnetään liian helposti esimerkiksi luonnonsuojelualueiden lähelle.

Aikaisemmat kokemukset kaivoshankkeista eivät ole rohkaisevia. Päättäessään Heinäveden kaivoksesta ja muista kaivoshankkeista viranomaisten tulisi entistä tarkemmin arvioida ympäristövaikutuksia. On vastuutonta antaa kaivoslupia arvokkaiden luontokohteiden läheisyyteen. Kaivosten taloudellista merkitystä laskettaessa myös vaikutukset muihin elinkeinoihin on otettava vakavasti huomioon.

Erityisesti Pohjois-Suomessa kysymys on vaikea. Lapin ainutlaatuista luontoa on suojeltava. Toisaalta työpaikkojen kaikotessa tarve uusille elinkeinoille on kova. Helposti vastakkain asetetaan matkailuala sekä kaivoksen mukanaan tuomat työpaikat. Jokaista kaivoshanketta käsiteltäessä tulisi tarkkaan arvioida sen kokonaisvaikutukset paikalliseen talouteen. Kaivosluvista päätettäessä luonnon on oltava etusijalla kansainvälisten kaivosjättien voittojen sijaan.

Kaiken lisäksi varsinkin Ylläs-tunturin kupeessa Äkäslompolon kaivoshanke tekisi tuplatuhon, luonnon lisäksi myös elintärkeä matkailuelinkeino olisi todellisessa vaarassa. On muuten täysin käsittämätöntä, että Äkäslompolossa paikalliset aktiivit, siis tavalliset kansalaiset, ovat joutuneet pulittamaan jo lähes 200 000 euroa omasta pussistaan asiantuntijoiden palkkaamiseksi. Syy tähän on se, että ympäristöministeriö on ilmoittanut, että sillä ei ole resursseja eikä varaa tutkia riittävän yksityiskohtaisesti kaivoslupahakemukseen liitettyjä teknisiä yksityiskohtia. Kansalaiset joutuvat maksamaan omista rahoistaan, koska viranomainen, jolle asian hoitaminen lain mukaan kuuluu, ei siihen pysty! Tämä on täysin sietämätöntä.

Kaivoslain uudistus ei ole Suomessa edennyt. Viranomaisten on puututtava huomattavasti tiukemmin kaivoslupahakemuksiin, jotka uhkaavat paikallisia elinkeinoja tai luontoa. Heinäveden kaivoshanke on oiva esimerkki tilanteesta, jossa kaivoslupaa ei pitäisi myöntää.

Nyt on syytä vaikuttaa täällä Brysselissä. Aion pitää kaivoslain puutteita esillä jatkossakin. Jokaisen suomalaisen vastuulla on kantaa huolta kotimaamme luonnosta. On huolestuttavaa, ettei EU:n ympäristölainsäädännön periaatteita ole kirjattu kaivoslakiin. Ne takaisivat, että kaivoksia perustettaisiin vain silloin, kun se on varmasti kannattavaa, ja samanaikaisesti kaikki voitava olisi tehty luonnon suojelemiseksi.

Tarvitsemme uuden kaivoslain, joka tukee Suomen rikkaan maaperän mineraalien vastuullista hyödyntämistä. Järkevästi laadittu laki ottaisi huomioon ympäristön ja samalla tukisi uusia innovaatioita kaivosalalla. Brysselissä vaikuttamisen lisäksi muutokseen tarvitaan kansallisten päättäjien halua puuttua huolestuttavaan tilanteeseen. Järkyttävän huono kaivoslaki on uudistettava.

Julkaistu IL-blogissa 17.12.

Sarvamaa vaatii EU-parlamentin rekkarallin lopettamista

26.10.2018

Europarlamentaarikko Petri Sarvamaa (EPP, kok.) paheksuu voimakkaasti EU:n jäsenvaltioiden päättäjien antamaa huonoa esimerkkiä ympäristön suojelemisessa ja kestävissä toimintamalleissa. Sarvamaan mukaan Euroopan parlamentin loputon rekkaralli kahden istuntomaan välillä rapauttaa samalla EU:n kunnioituksen kansalaisten silmissä.

– On uskomatonta, miten parlamentti edellyttää säätämillään asetuksilla ja direktiiveillä yrityksiltä ja kansalaisilta mittavia ponnisteluja ilmaston ja ympäristön pelastamiseksi. Ja samaan aikaan päätöksiä tekevät mepit ja koko EU:n koneisto syytää päästöjä ja tuhlaa energiaa sekä rahaa siirtymällä 12 kertaa vuodessa Brysselistä Strasbourgiin, Sarvamaa sanoo.

– Nyt kielletään mehupillit ja ilmapallopidikkeet. Varmaan ihan hyvä niin. Mutta tässä pätee vanha sanonta: Ei pidä kauhalla vaatia, jos lusikalla antaa, Sarvamaa muistuttaa.

Sarvamaan mukaan EU:n tekemä ympäristölainsäädäntö on vastuullista ja välttämätöntä. Mepit eli europarlamentaarikot ovat itse vaatineet yhden istuntopaikan käytäntöön siirtymistä kymmenissä eri yhteyksissä, viimeksi tällä viikolla täysistunnon äänestyksessä vuoden 2019 EU-budjetista.

Vastuu päätöksestä kuuluu Sarvamaan mukaan EU:n jäsenvaltioiden hallituksille.
– Jäsenmaat saattavat koko EU:n olemassaolon kyseenalaiseksi huonolla esimerkillä. Hallitusten pitäisi puolueista riippumatta käsittää, miten suuresta PR-ongelmasta tässä on kyse. Kahden maan istuntoja ei kyetä lopettamaan, koska muut jäsenvaltiot eivät koe, että päätöksen jarruna olevaa Ranskaa kannattaa vaivata tällä asialla, Sarvamaa lataa.

Euroopan parlamentin siirtäminen Belgian Brysselistä Ranskan Strasbourgiin maksaa selvitysten mukaan noin 650-800 miljoonaa euroa viiden vuoden vaalikauden aikana. Brysselistä siirretään kymmenillä rekka-autoilla joka kuukausi edestakaisin valtava määrä tavaraa, mukaan lukien 751 euroedustajan matkalaatikko. Lisäksi parlamentin kuljetuksiin tarvittavista noin sadasta henkilö- ja pakettiautosta noin 80 siirretään edestakaisin rekkojen kyydissä.

Hiilidioksidipäästöihin pitää laskea edustajien liikkumisen lisäksi vähintään 2500 parlamentin ja komission virkamiehen matkustaminen. Lisäksi Strasbourgin täysistuntoihin matkustaa kuukausittain tuhansia muita ihmisiä, kuten edunvalvojia ja toimittajia.

Europarlamentaarikko Petri Sarvamaa on EU:n rahankäyttöä valvovan talousarvion valvontavaliokunnan jäsen ja poliittisen ryhmänsä EPP:n koordinaattori.

Lisätietoja: Poliittinen avustaja Aleksi Hyvätti, +32 2 28 47 647.