Lentohäpeä ei pysäytä ilmastonmuutosta, Uusi Suomi

6.3.2020

Politiikan on vallannut ajattelu, jossa ilmastotoimien vaatiminen on tärkeämpää kuin niiden tehokkuuden miettiminen ja harkinta. Tunnemme Ruotsista käsitteen flygskam, eli lentohäpeän. Lentämisestä tehdään kovaa vauhtia 2020-luvun syntiä, vaikka lentäminen on elintärkeää modernin yhteiskunnan toimivuudelle. Monet poliitikot tarjoavat uusia veroja lentämistä, lentoyhtiöitä tai lentokenttiä kohtaan. Ilmastonmuutos on valjastettu verotuksen korottamisen välineeksi. Kun kävelee ympäriinsä vasara kädessä, näkee nauloja kaikkialla.

Lentohäpeä perustuu uskomuksiin, ei laskelmiin todellisuudesta. Suhteellisuudentaju puuttuu kokonaan. Euroopan parlamentin tutkimuspalvelun ja Euroopan unionin komission mukaan lentoteollisuus aiheuttaa noin 2% maailman kokonaishiilidioksidipäästöistä. Toisin sanoen, edes lentämisen täyskielto ei olisi voitto ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä. Itseään voi ampua jalkaan, ja ilmastonmuutos ei siltikään pysähdy.

Eivät ihmiset lennä pahaa pahuuttaan. Moni kuluttaja valitsee lentämisen, koska se on kustannustehokkain tapa matkustaa pitkiä matkoja. Varsinkin Suomen näkökulmasta lentämisen edellytykset ovat tärkeitä, sillä olemme maantieteellisesti Eurooppaan nähden saaren asemassa. Jos lentäminen hankaloituisi, jäljelle ei jäisi käteviä liikenneyhteyksiä muuhun Eurooppaan. Rautatieyhteyksien kehittäminen on toki osa ratkaisua. Esimerkiksi eurooppalainen Rail Baltica -ratahanke toisi nopean junayhteyden Tallinnasta Berliiniin. Tämä ei kuitenkaan korvaa lentoliikenteen tarvetta.

Nykyisin pelkästään jo Bryssel-Helsinki -väli kestää yhteen suuntaan matkustaen noin 36 tuntia, jos lentäminen ei olisi vaihtoehto. Juna Brysselistä Tukholmaan kestää 24 tuntia. Lauttamatka Tukholman ja Helsingin välillä vie yli 12 tuntia. Suora lento Helsinki-Vantaalta Brysselin lentokentälle kestää noin kaksi ja puoli tuntia. Kumman sinä valitsisit?

Lentovero on kauniilta kuulostava ajatus, jonka toteuttaminen olisi suunnattoman monimutkaista järkevällä ja tasapuolisella tavalla. Jälleen kerran suurimpina kärsijöinä olisivat tavalliset pienituloiset ihmiset ympäri Euroopan, jotka joutuisivat veron myötä miettimään, voivatko tehdä edes sen yhden lomamatkan kerran vuodessa tai jopa yhden kerran 2-3 vuodessa. Samalla kampittaisimme EU:n matkailuteollisuutta ja taloutta. Lentoliikenteen tekeminen kalliimmaksi osuisi kipeästi myös Suomen talouteen, sillä Aasian lentoreitit ovat merkittävässä roolissa Helsingin saavutettavuudessa. Jos len­tä­mi­nen Suo­meen kal­lis­tuu, siir­ty­vät len­to­yh­ti­öt mui­hin koh­tei­siin. Ei ole mitään viitteitä siitä, että vaurastuva ihmiskunta matkustelisi tulevaisuudessa ainakaan nykyistä vähemmän.

Lentoliikenne on jo nyt mukana Euroopan talousalueen päästökaupassa, minkä vuoksi uusi lentovero olisi päällekkäinen ratkaisu. Järkevin keino lentoliikenneyhtiöille vähentää hiilidioksidipäästöjään nyt ja tulevaisuudessa on päivittää vanhat laivueet uusiin polttoainetehokkaampiin lentokonemalleihin ja kehittää esimerkiksi uusiutuvia, biopohjaisia polttoaineita. Tässä kehitystyössä Finnair onkin jo edennyt. Näillä keinoilla päästään myös to­den­nä­köi­ses­ti vai­kut­ta­vam­piin tu­lok­siin ym­pä­ris­tö­nä­kö­kul­mas­ta. Lentovero sen sijaan heikentäisi lentoyhtiöiden taloudellista mahdollisuutta tehdä uusia pääomainvestointeja ympäristöystävällisempiin lentokoneisiin ja teknologioihin.

En usko tällaisen ”veroa veron päälle” -politiikan ratkaisevan yhtään maailman ongelmaa. Ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta keskeistä on keskittyä energiasektorin päästöihin ja fossiilisista raaka-aineista luopumiseen energiantuotannossa, mikä tuottaa yli 70% maailman päästöistä. Verohaaveet lentämisen kaltaisista lillukanvarsista vievät keskustelun väärille raiteille ja ohjaavat huonoihin ratkaisuihin.

Taloudellisesti kestävää ilmastonmuutoksen torjuntaa on edistettävä, Verkkouutiset

14.5.2019

Ilmastonmuutoksen uhkakuvilla ratsastamisesta on tullut muotia niin mediassa kuin politiikassakin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. On onnistuttu luomaan pelon ilmapiiri, jossa vaihtoehtoisia näkemyksiä tarjoavat vaiennetaan, leimataan tietämättömiksi ja jopa vastuuttomiksi.  Yksilöä syyllistetään tekemättömyydestä, ja teollisuutta vaaditaan pelastamaan maailma epärealistisilla tavoitteilla hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi. Tällainen yksisilmäisyys ja ehdottomuus on huolestuttavaa.

2000-luvun alussa talous- ja teollisuuspolitiikkaa tehtiin talouden realiteettien ehdoilla, ja ympäristöpolitiikkaa ympäristön viitoittamana. Tässä on kuitenkin nähty merkittävä käänne, ja tilanne on muuttunut 2010-luvulle tultaessa. Ilmastopolitiikasta on tullut EU:n väline suurvaltojen taistossa maailman johtajuudesta. Myös EU:n yhteiset ilmastotavoitteet ovat nähneet päivänvalon.

Ilmastokiima sai tuulta alleen maailman tiedeyhteisön toimesta, jonka vaikutuksesta yhä enemmän tutkimusmäärärahoja on keskitetty valituille tutkimussuunnille. Tämä on vahvistanut tämänhetkistä kuvaa maailman tilasta: ilmasto lämpenee ja syynä ovat kasvaneet hiilidioksidipäästöt.

Ilmastonmuutos ei kuitenkaan ole humpuukia, emmekä halua antaa populistien äänelle voimaa. Politiikan kannalta tärkeämpi kysymys onkin, että pysäytämmekö me Euroopan unionissa ja Suomessa ilmaston lämpenemisen nyt valitulla politiikan suunnalla, eli kiristämällä nopeasti päästötavoitteita? Painottamalla epärealistisia tavoitteita hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi me tuskin pääsemme taloudellisesti kestäviin ratkaisuihin.

Todellinen tavoite pitää olla teknologisten läpimurtojen kehittämisessä. Ilmastonmuutosta ei pysäytetä siis vain hiilidioksidipäästöjen vähentämisellä, vaan meidän on tavoiteltava hiilidioksidipäästöjen talteen ottamista ja kierrättämistä energiantuotannossa muille tarvitseville tuotannonaloille.

Hiilidioksidipäästöjen talteen ottamiseen on tulossa uusia teknologioita. Esimerkkinä tästä on suomalainen Kleener Power Solutions Oy, joka on uuden innovaation kanssa tuomassa markkinoille läpimurtoa.

Mutta kokonaisuudessa suurin osa ratkaisua on hiilen sitomisen lisääminen.  Hiilen sitomiseen pitää kannustaa, ja sitä pitää reguloida. Metsittäminen on iso osa ratkaisua, mutta maataloudella on myös suuri rooli maaperän hiilisitovuuden lisäämisessä. Esimerkkinä tästä on suomalaisen maatalouden pysyvä nurmi, jota pitää EU-lainsäädännössä suosia ja velvoittaa muitakin maita toimimaan samoin.

Yhä tiukempiin päästörajoituksiin keskittymisen sijaan meidän on siis nopeasti ryhdyttävä EU-tasolla velvoittamaan hiilidioksidin suurimmat tuottajat joko vähentämään päästöjään, tai maksamaan niistä. Tämä edellyttää luotettavia mittauksia päästöistä, joiden nojalla pitää perustaa hiilipörssi.

Hiilipörssi on hiilinielujen markkinapaikka. Suurimmat tuottajat maksaisivat päästöistään, ja ilmakehästä hiilidioksidia poistavien ratkaisujen tarjoajille puolestaan maksettaisiin. Kerätyillä varoilla voitaisiin edistää ilmastotoimenpiteitä. Hiilipörssillä pitää korvata koko nykyinen päästökauppamekanismi, joka vääristää markkinoita. Samalla pitää luoda kannustimet niille toimijoille, jotka ottavat hiilidioksidia talteen ja laittavat sen markkinoille kiertoon, sekä sitovat hiiltä.

Kaiken kaikkiaan nykyinen politiikka ilmastonmuutoksen kampittamiseen on täysin kestämätön ja epärealistinen. Pelkkä päästörajoitusten tiukentaminen entisestään vain pahentaa tilannetta. Maailman väestönkasvu ja talouskasvu huomioiden kuilu uusiutuvaan energiaan tarvittavien investointien ja taloudellisten realiteettien välillä kasvaa entisestään, kun se jo nyt on liian suuri EU:n päättämiin päästövähennyksiin päästäksemme.

Tulevaisuudessa saavuttanemme ajan, jolloin uusien innovaatioiden myötä energia muuttaa muotoaan ilman, että ilmakehään tarvitsee vapauttaa lisähiilidioksidia. Siksi ilmastotoimien edistämiseksi meidän on taattava toimiva talous suomalaisille ja muille EU-kansalaisille, joka mahdollistaa uusien innovaatioiden kehittämisen myös jatkossa.

Julkaistu Verkkouutisissa 14.5.2019