Suomen kansallinen etu, Maaseudun Tulevaisuus
17.5.2019
Hiljattain Suomessa on noussut esiin yllättävä maatalouspoliittinen näkemys. Ajatuspaja Libera julkaisi 7.5.2019 Fatim Diarran tekstin, jossa hän esitti 141-tuen lopettamisen olevan Suomen kansallinen intressi.
Siis sen EU:n luvalla Etelä-Suomen alueelle maksettavan kansallisen tuen, jolla on tärkeä rooli suomalaisen ruoantuotannon turvaamisessa. Sikatalouden ja siipikarjan lihan tuotannon kannalta tuki on erittäin tärkeä, myös kasvihuonetuotannolle se on varsin olennainen.
On vaikea ymmärtää näkemystä, jonka mukaan tuki olisi ongelmattomasti lakkautettavissa. Eiväthän Suomen tuotanto-olosuhteet ole muuttuneet ja kotimainen possunliha taistelee edelleen markkinoilla pysyäkseen houkuttelevana vaihtoehtona halvemmille ulkomaisille serkuilleen.
Juuri siksi olen jo useampaan otteeseen taistellut tuen jatkumisen puolesta. Tuoreimmat hyvät uutiset saatiin viime kuussa, kun europarlamentin maatalousvaliokunta hyväksyi tuen jatkon yhteisen maatalouspolitiikan seuraavalle toimintakaudelle eli vuosille 2021-27. Tämän vaalikauden osalta tarvittava työ on siis tehty.
EU:n yhteinen maatalouspolitiikka ei ole ollut avain helppoon huomiseen, kuten jokainen maatalouden harjoittaja tietää. En usko ylipäätään kenenkään ajattelevan, että CAP nykymuodossaan olisi ongelmaton paketti.
Siksi olisi toki hienoa, jos maatalouden kannattavuus saataisiin tasolle, joka mahdollistaisi markkinaehtoisen tuotannon ilman monimutkaista tukiviidakkoa. Todellisuus meidän leveysasteillamme, kulurakenteellamme, verotuksellamme, säädöksillämme ja kaupan keskittymisellämme on kuitenkin toinen.
Joskus maatalouspolitiikan kansallisia tukia moititaan tulonsiirtona verorahoista tuottajien taskuun. Tällainen sormella osoittelu kertoo yksinkertaisesti suomalaisen maatalouden merkityksen ja realiteettien ymmärtämättömyydestä.
Olen itsekin tiukka markkinaehtoisuuden kannattaja taloudenpidossa. On kuitenkin asioita, joiden kohdalla kolikon toinen puoli on painavampi. Ruoantuotannon vertaaminen mihinkään muuhun yritystoimintaan ei minun maailmassani ole kestävää. Siihen on kaksi painavaa syytä.
Ensimmäinen on se, että yhteisen maatalouspolitiikan nopealla alasajolla olisi tuhoisat seuraukset suomalaiselle ruoantuotannolle. Voisi melkein väittää, että viiden vuoden päästä lähikaupasta saisi etsimällä etsiä muuta kotimaista kuin perunaa, kaalia ja lanttua. Kaiken huipuksi se tuontiruoka olisi kotimaisen tarjonnan puuttuessa pian saman hintaista kuin sitä laadukkaampi kotimainen ruoka nyt.
Toinen ja sitäkin suurempi menetys olisi suomalaisen maaseudun katoaminen. Liian moni suomalainen ei enää ymmärrä, miten tärkeä asia maatalous eri muodoissaan Suomelle on. Paljonko maksaa kilo kansallisidentiteettiä?
Toisaalta viime vuosina on tullut myönteistä viestiä siitä, että kiinnostus ja arvostus kotimaista ruokaa kohtaan on kasvussa. Esimerkiksi joidenkin kauppojen käyttöön ottamat lisämerkinnät kotimaista alkuperää oleviin tuotteisiin ovat saaneet kuluttajilta lämpimän vastaanoton. Trendi ei kuitenkaan yksin riitä tasaamaan kannattavuuden laajempia haasteita.
Meidän päättäjien tehtävänä on huolehtia, että tuottajalla on edellytykset harjoittaa elinkeinoaan. Mutta valitettavasti myös päättäjissä on liian paljon heitä, joille suomalaisen maatalouden tulevaisuus tuntuu olevan yhdentekevää.
Tästä syystä haluan jatkossakin olla vaikuttamassa suomalaisen ruoantuotannon puolesta. Se on minulle sydämen asia.
Julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 17.5.
