EU-rahaa merenpohjaan, IL-blogi
9.7.2018
Mielikuva Suomen puhtaasta luonnosta on vahva. Siihen on vaikea yhdistää merialueemme heikkoa tilaa. Mustikoita voi napostella metsästä surutta, mutta rannikon mökkikalastajan onkeen tarttuu silminnähden sairaita kaloja.
Moni merivedessä polskiva tuntee ongelman nahoissaan – kirjaimellisesti. Itämeressä ui pahimmillaan järkyttäviä määriä sinilevää. Meren syvänteiden laajat hapettomat pohjat ovat omiaan ruokkimaan rehevöitymistä.
Itämeri on maailman saastuneimpia meriä. Se on pullonkaula, jonka veden vaihtuminen vie noin 30 vuotta. Pohjanmerellä vastaava aika on kaksi kuukautta. Siksi Itämeren tilanne on edelleen heikko, vaikka se on kohentunut jo pitkään. Erityisen herkän merialueen toipuminen ei tapahdu hetkessä. Se ei kuitenkaan ole syy laiminlyödä rehevöitymisen vastaista taistelua. Päinvastoin.
Meren kehno tila on monen kokin keittämä soppa. Olisi houkuttelevaa osoittaa syytävällä sormella vaikkapa verrattain tuntuvia päästöjä mereen laskevaa itänaapuria. EU-maista isoin ongelma on Puola. Karu totuus on kuitenkin se, että jokaisen rantavaltion Itämeri-jalanjäljessä on kutistamisen varaa.
Eniten päänvaivaa aiheuttavat jäteveden käsittely ja maatalous. Osalla rannikon EU-maista on edelleen pahoja puutteita vuonna 1991 voimaan tulleen jätevesidirektiivin noudattamisessa. Maatalouden osalta parannettavaa riittää esimerkiksi lannoitteen tehokkaammassa liikuttamisessa sitä tuottavien ja käyttävien tilojen välillä.
Paljon on jo tehty. Meillä Suomessa lähes kaikki maanviljelijät ovat sitoutuneet EU:n yhteisen maatalouspolitiikan vapaaehtoisiin ilmasto- ja ympäristötoimenpiteisiin. Niistä useat koskevat nykyisellään juuri vesiensuojelua. Moni tekee siis enemmän kuin lainsäädäntö edellyttää. Siitä huolimatta jäämme kaikkien muiden rantavaltioiden tapaan yhteisesti asetetuista tavoitteista.
Rehevöitymisen vastaisessa taistelussa tehdään monenlaista kansainvälistä yhteistyötä. Itämeren suojelukomissio HELCOM on pitkäaikainen toimija alueen kehittämisessä. Tuloksia on saatu, mutta ei riittävästi. Kaikkien Itämeren rantavaltioiden päästöt ylittävät tälläkin hetkellä tavoiteluvut. Syy on selvä. Sovittujen toimintasuunnitelmien noudattaminen on vapaaehtoista. HELCOM:n kaltaisilla toimijoilla ei ole keinoja pakottaa rantavaltioita kantamaan vastuutaan merialueesta.
EU:n rooli on erilainen. Se tukee rantavaltioiden toimia useiden rahoitusohjelmien kautta ja voi siksi edellyttää tuloksia. Vuosina 2007–2013 EU käytti Itämerta ympäröivien jäsenmaiden jätevesien kokoamiseen ja käsittelyyn 14,5 miljardia euroa. Lisäksi Itämeren suojelua rahoitettiin jopa EU:n ulkopuolella: keskeisiä projekteja Venäjällä ja Valko-Venäjällä tuettiin 44 miljoonalla eurolla. Tällaista sijoitusta vastaan on oikeus vaatia vastinetta rahalle.
Parhaat tulokset on saatu puuttumalla ympäristökuormitukseen, jonka alkuperä on tarkasti tiedossa. Yhdeltä teollisuusalueelta luontoon kulkeutuviin päästöihin on verrattain helppo vaikuttaa. Tulosten saavuttaminen on hankalampaa silloin, jos alueen päästöt tulevat monista pienistä lähteistä.
Ongelmallisimmat alueet on siksi kartoitettava mahdollisimman tarkasti.
Ympäristön suojelu on tehokasta, kun se huomioidaan kaikessa tekemisessä. Se ei ole tietyn puolueen tai sektorin asia. Kokonaisvaltainen ajattelu on selvästi voimistumassa ja hyvä niin.
Vastuullinen päätöksenteko perustuu realistiseen tilannekuvaan. Rahaa ei kannata kaataa merenpohjaan, jos sillä ei ole haluttua vaikutusta. Teen parhaani, jotta Itämeren tilan parantamiseen ohjatut EU-rahat menevät toimiin ja hankkeisiin, joista on aitoa apua.
Julkaistu IL-blogissa 9.7.2018.