Suomen EU-puheenjohtajuus osuu merkittävään käännekohtaan, IL-blogi

21.5.2019

Heinäkuussa alkaa kansainvälisessä politiikassa suomalaisittain merkittävä aika. Suomi nimittäin tarttuu Euroopan unionin neuvoston puheenjohtajan nuijaan. Tämä tarkoittaa kokousten johtamista ja neuvoston edustamista komission ja parlamentin kanssa käytävissä neuvotteluissa. Käytännössä Suomi johtaa jäsenmaiden orkesteria ja varmistaa, että eurooppalaista politiikkaa viedään eteenpäin.

Vastuutehtävä on erityisen tärkeä nyt, sillä se osuu EU:n tulevaisuuden kannalta taitekohtaan. Euroopan parlamentti menee uusiksi toukokuussa järjestettävissä eurovaaleissa. Heinäkuussa alkaa korkeiden EU-virkojen nimitys ja marraskuussa aloittaa työnsä uusi komissio. Samaan aikaan neuvotellaan vuosien 2021-2027 rahoituskehyksestä ja yhteisestä maatalouspolitiikasta, aletaan toteuttamaan EU:n uutta strategista viisivuotisohjelmaa ja koitetaan saada Brexit-mylläkkä maaliin. Suomella on tässä puheenjohtajana oiva mahdollisuus kasvattaa poliittista painoarvoaan kiistojen ratkojana.

Kansainvälisellä kentällä on pelissä myös monia suomalaisten elämää suoraan muovaavia kysymyksiä, joihin voimme vaikuttaa EU:n päänä viemällä niitä eteenpäin:

Mikä on EU:n turvallisuusyhteistyön tulevaisuus ja sen vaikutukset Suomeen? Mitä tapahtuu Suomen vientiteollisuudelle, jos Brexit toteutuu ilman selviä sopimuksia? Mikä on Suomen rooli EU:n yhteisessä rajavalvonnassa? Miten meidän pitäisi suhtautua taloudelliseen yhteistyöhön Kiinan tai Venäjän kanssa?

Nyt muodostettavalla hallituksella toivoisi olevan kannat valmiina näihin edellä mainittuihin kysymyksiin, jotta voimme käyttää parhaalla mahdollisella tavalla hyödyksi puheenjohtajuuskauden tarjoaman vaikuttamisen paikan.

Yksi asia näyttäisi jo olevan varmaa: Suomi tulee johtamaan neuvotteluita oikeusvaltioperiaatteen kytkemisestä EU-rahoituksen ehdoksi. Kyseessä on uusi budjettilaki, jonka olen toisena pääneuvottelijana ajanut läpi Euroopan parlamentissa. Lain lopullista toteutumista on tähän asti jarruttanut EU:n neuvoston nykyinen puheenjohtajamaa Romania, joka ei ole halunnut avata neuvotteluita parlamentin ja komission kanssa. Suomi on onneksi jo ilmoittanut tämän yhdeksi kautensa päätavoitteista. Näin ollen ensi syksynä laista voi olla neuvottelemassa puheenjohtaja-Suomen lisäksi suomalainen meppi, jos minut valitaan uudelle kaudelle.

Suomen hetki EU-politiikan keskiössä tulee ratkaisevalla hetkellä. Euroopassa on tapahtumassa isoja rakenteellisia muutoksia. Niihin pitäisi löytää ratkaisuja, joissa EU ja jäsenvaltiot pelaavat yhteen, eivätkä toisiaan vastaan. Siksi puheenjohtajamaalla pitää myös olla selkeä ajatus siitä, millä strategialla peliin mennään. Suomella on tähän kaikki edellytykset.

Julkaistu IL-blogissa 21.5.2019

Tahtoo Tampereelle – tunnissa!, IL-blogi

25.4.2019

Tunnin junayhteydet Tampereelta ja Turusta Helsinkiin olisivat kaikkien mielestä erinomainen juttu. Hiilidioksidipäästöt pienenisivät, bisnes luistaisi, ihmiset liikkuisivat entistä jouhevammin. Ratojen kunnostaminen supernopeille yhteyksille kuitenkin maksaa. Rahanreikiä on tunnetusti enemmän kuin rahaa.

Mutta eipä hätää – EU tulee apuun! Erityisesti pääradan kunnostamiseen Helsingistä Tampereelle ja pidemmällekin, Oulun kautta aina Tornioon saakka olisi saatavilla runsaastikin EU:n rahoitusta. Suomalaiset virkamiehet, maakuntalobbarit ja mepit ovat työnsä Brysselissä tehneet: Suomen pääratayhteys on saatu EU:n ns. TEN-T -infrakartalle.

Euroopan unionin ydinverkko yhdistää unionin alueella olevia talouden ja väestön solmukohtia toisiinsa, ideana tietysti tavaran ja ihmisten nopea liikkuminen yli jäsenvaltioiden rajojen etelästä pohjoiseen ja idästä länteen. Mutta Suomi ei ainakaan tänä vuonna rahaa hakenut. Miksi ihmeessä?

Suomesta puuttuu ratayhtiö, joka hoitaisi keskitetysti hankkeen suunnittelemisen ja myös EU-rahoituksen hakemisen. Ilman ratayhtiötä rahaa ei kannata lähteä hakemaan. Hallituksen eron myötä hanke jäi tältä hallitukselta kesken, eikä virkamieshallitus ole pystynyt asiaa viemään eteenpäin. Ihmettelin hetken, että miksi ei? Kunnes saman tien tajusin, että ensin ministerit kirmasivat vaalikentille ja nyt vaalien jälkeen ministerit (puolueet) keskittyvät pohtimaan seuraavaa hallitusta.

Tämä on sääli, koska Brysselissä komission virkamiehet istuvat sormiaan pyöritellen ja odottavat Suomen rahoitushakemusta.

Ei olisi varmaan pahitteeksi, jos heinäkuussa työnsä aloittavassa EU-parlamentissa olisi kokeneita meppejä työtä jatkamassa. Voitaisiin vaikka katsoa sen perään, etteivät komission virkamiehet unohda Suomea, josta sitä hakemusta ei kuulu. Vaikka rahat on jo kartalle pistetty.

Tarttis tehrä jotain, koska tarttis päästä Tampereelle tunnissa, nääs.

Julkaistu IL-blogissa 25.4.2019

Suomi ja muu maailma, IL-blogi

15.4.2019

Onhan se kummallista. Mitä enemmän maailmalla myllertää, sitä vähemmän Suomen poliittisessa keskustelussa sitä pohditaan. Eduskuntavaalien alla puhuttiin kuukausikaupalla sotesta, vanhustenhoidosta ja ilmastomuutoksesta. Kaksi ensimmäistä olivat puhtaasti suomalaisia aiheita ja ilmastomuutosta käsiteltiin sitäkin hyvin suomalaisesti, ikään kuin me suomalaiset voisimme jotenkin erityisesti vaikuttaa ilmakehän lämpötilaan.

Ainoa seikka, joka tunki ulkomaailmasta tähän ummehtuneeseen tilaan, oli Suomen tuleva EU-puheenjohtajuus. Mutta sekin sai takuuvarman suomalaisen käsittelyn. Miten Suomi pärjää? Miten Suomi pärjää, jos hallituksen muodostaminen menee liian lähelle puheenjohtajuutemme alkamista 1. heinäkuuta? Selviämmekö ME tehtävästä kunnialla?

Nyt vaalit on käyty ilman, että äänestäjiä olisi juuri ollenkaan vaivattu todellisilla ja konkreettisilla kysymyksillä kansainvälisen politiikan asettamista haasteista Suomelle ja suomalaisille:

Millainen on Itämeren sotilaallinen jännitystila? Miksi Suomen pitää korvata käytöstä poistuvat Hornet-hävittäjät vähintään täysimääräisesti? Mitä tällä hetkellä tapahtuu täysillä riehuvassa kybersodassa, jossa Suomikin on mukana? Miten hallitsematon kansainvaellus voidaan ehkäistä tulevaisuudessa? Miten Suomi on mukana EU:n yhteisessä rajavalvonnassa? Mitä Suomen vientiteollisuudelle oikeasti tapahtuu seuraavan vuoden aikana, jos Brexit toteutuu ilman selviä sopimuksia? Tai jos Brexit ylipäätään toteutuu? Mikä on EU:n kauppapolitiikan merkitys Suomelle ja suomalaisille? Miksi ja miten Suomi voi parhaiten vahvistaa suomalaisten  turvallisuutta toimimalla maksimaalisesti EU:n turvallisuusyhteistyössä, kuten tietojen sujuvassa vaihtamisessa? Miten meidän pitäisi suhtautua taloudelliseen yhteistyöhön Kiinan kanssa? Entä Venäjän kanssa? Mitenkäs tämä Nordstream-kaasuputki ja Yhdysvaltain suhtautuminen siihen? Niin ja kaiken kaikkiaan kansainvälinen energiapolitiikka…

Tuossa vain muutamia kysymyksiä, jotka kaikki vaikuttavat suomalaisten elämään.

Eduskuntavaalissa päätetään siitä, mitkä puolueet muodostavat maahan seuraavan hallituksen. Uudella hallituksella pitää olla kannat valmiina ja jonkinlaiset vastaukset selvillä näihin edellä mainittuihin kysymyksiin, koska ne kaikki vaikuttavat suoraan suomalaisten elämään.

Viime kuukausien aikana käydyt vaalikeskustelut eivät antaneet kansalaisille juuri minkäänlaista kuvaa siitä, miten eri puolueet ovat näihin kysymyksiin valmistautuneet. Vastaukseksi puolueelle ei voi riittää se, että ”meillä ei ole varaa uusiin hävittäjiin”. Eikä yleiseksi syyksi koko maailman poissaololle vaalikeskusteluista (lukuun ottamatta sitä ilmastonmuutosta, jonka lähes kaikki puolueet antoivat ymmärtää voivansa ratkaista) riitä se, että keskustellaan näistä sitten europarlamenttivaalin alla. Koska se on se Suomen hallitus, jolla pitää olla vastaukset näihin kysymyksiin.

Ehkä juuri tästä keskustelun puuttumisesta osaltaan johtuu se, että meille saattaa tulla hallitus, jolla on entistä vähemmän vastauksia maailman kysymyksiin. Jotka ovat juuri niitä kysymyksiä, jotka vaikuttavat suomalaisten elämään lähiaikoina enemmän kuin kertaakaan sitten 1930-luvun.

P.S. Vastaan kuitenkin omalta osaltani kaikkiin edellä esittämiini kysymyksiin tulevien päivien ja viikkojen kirjoituksissani ja keskusteluissa suomalaisten kanssa ympäri maata.

Julkaistu IL-blogissa 15.4.2019

Ilmastokiiman kourissa, IL-blogi

10.4.2019

Tässä blogissa on kaksi asiaa. Ensinnäkin ilmastonmuutos-meteli on mennyt överiksi mediassa ja politiikassa. Toiseksi, ilmaston lämpeneminen pysäytetään teknologialla, koska talouden täytyy pysyä koko ajan rinnalla. Jos homma yritetään ratkaista kymmenessä vuodessa rajuilla päästövähennyksillä Euroopassa, on seurauksena pelkkä poliittinen vallankumous.

Lievä astmani paheni piirun, kun luin uusimman uhkauksen. Brittitutkijat kehottavat minua lopettamaan astmapiipun käytön, koska sen sisältämä ponnekaasu on myös kasvihuonekaasu. Tarvitsemani neljä suihkausta päivässä vastaa noin 10 kilometrin autoilua. Sain henkisen hengenahdistuksen.

Vastaavia juttuja tulvii mediassa tiheään. Kymmenen vuoden takaisista uhkakuvista on tultu kaiken läpitunkevaan ahdistukseen, jossa meistä jokainen on henkilökohtaisesti vastuussa maailman tuhoutumisesta. Jotta uhkavaatimus olisi tehokas, sen liitteenä on päiväys: jos emme tee riittävästi vuoteen 2030 mennessä, on kaikki liian myöhäistä. Olemme itsekkäitä, kuinka voimme tuhota maailman lastemme silmien edessä?

2000-luvun alussa, kun Al Goresta ei pettymyksekseen tullutkaan Yhdysvaltain presidenttiä, hän koki ilmastoherätyksen ja ryhtyi sen saarnamieheksi. Silloin tilanne oli vielä toinen. Talouspolitiikkaa tehtiin talouden realiteettien ehdoilla, samoin teollisuuspolitiikkaa. Ympäristöpolitiikkaa tehtiin ympäristön viitoittamana, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ympäröivän turvallisuustilanteen vaatimusten mukaan (paitsi Suomessa). Mutta sen vuosikymmenen loppuun tultaessa tilanne oli muuttumassa; ilmaston lämpeneminen alkoi näyttää erityisesti meteorologien tutkimuksissa väistämättömältä historialliselta tosiasialta.

Tapahtui merkittävä käänne. Laajentumisensa huumassa ollut Euroopan unioni halusi paikan maailman mahtitekijänä, ja välineeksi päätettiin ottaa ilmastopolitiikka. Syntyivät ensimmäiset EU:n yhteiset ilmastotavoitteet. Niiden hintalapusta ei ollut aikaa keskustella. Vajaassa kymmenessä vuodessa ”tieto ilmaston huolestuttavasta lämpenemisestä” oli ”lisääntynyt merkittävästi”. EU tulisi olemaan esimerkin näyttäjä ja maailman ilmastojohtaja.

Ilmastokiimassa elävien mukaan tuo 2000-luvun kehitys oli luonnollinen, koska tiedeyhteisön näkemys oli saavuttanut vuosikymmenen lopulla ”riittävän yksimielisyyden”. Tämä on erittäin tärkeä huomio. Kymmenen vuotta sitten maailman tiedeyhteisö nimittäin oli kaikkea muuta kuin yksimielinen ilmaston pysyvästä lämpenemisestä, mutta suunta oli määritelty: tutkimusmäärärahat alkoivat keskittyä valituille tutkimussuunnille, ja näin kuva vahvistui läpi 2010-luvun. Nyt asia näyttää selvältä. Ilmasto lämpenee ja syynä ovat kasvaneet hiilidioksidipäästöt.

Kysymys ei enää olekaan se, onko ilmasto lämpenemässä. Sen todistamisen myötä mukaan tuli politiikan kannalta paljon merkittävämpi oletus, jonka pitävyydestä ei ole juuri tietoa tänäkään päivänä. Pysäytämmekö me Euroopan unionissa ja Suomessa ilmaston lämpenemisen nyt valitulla politiikan suunnalla, kiristämällä nopeasti päästötavoitteita? Pelastaako maailman se puolue ja poliitikko, joka keksii vaatia epärealistisimmat tavoitteet CO2-päästöjen vähentämiseen? Vai kannattaisiko pitää järki mukana.

Minua hirvittää vallitseva yksisilmäisyys ja ehdottomuus. Minua huolestuttaa kollektiivinen ryhmäpaine, jossa ihan täyspäisen oloiset ihmiset julistavat ainoaa oikeaa tietä ja leimaavat samalla kaikki muut vastuuttomiksi, tietämättömiksi, sokeiksi tai ihan vaan ääliöiksi. Tällaisessa ilmapiirissä suurin osa ihmisistä vaikenee. Yleensä siksi, etteivät halua joutua epäsuotuisaan valoon. Mutta myös siksi, että tavallinen ihminen ei oikeasti voi tietää, pitäisikö hänen lopettaa astmapiipun käyttö ilmastomuutoksen takia vai ei.

Epäilyksen siemen on kuitenkin itänyt ja ennustan, että seuraavaksi versoo vaihtoehtoinen ”totuus”: ilmastopuheet ovat humpuukia ja siitä vouhottavat poliitikot joutavat vaihtoon. Tätäkö halutaan?

Voi kun tarina olisi edennyt toista rataa tämän parinkymmenen vuoden aikana. Kunpa olisi maltettu ottaa toisenlainen perspektiivi. Sellainen, jossa maailmanlopulle annetaan armeliaasti vaikkapa 50 vuotta aikaa, joka käytetään teknologisten läpimurtojen kehittämiseen.

Mutta ei se ole vieläkään myöhäistä.

Cleantech on laaja käsite, josta on puhuttu Suomen seuraavana pelastajana. Hyvä näin, kaikki mitä ns. Cleantech-yritykset saavuttavat, on meille kotiinpäin. Mutta myöskään puhtaan teknologian kehittämiseen ei pitäisi suhtautua pelkästään tuomiopäiväennustusten pohjalta. Todellinen tavoite pitää olla läpimurroissa. Esimerkkejä muhii jo Suomessa ja muualla.

Seuraava teollinen vallankumous ei olekaan hiilidioksidipäästöjen lopettaminen, kuten äänekäs enemmistö (?) ilmastokiimassaan kuuluttaa, vaan hiilidioksidin talteenotto ja sen kierrätys energiantuotannossa ja muille tarvitseville tuotannonaloille. Samalla äärimmäiset CO2-päästöjen vähennystavoitteet, joista nykyään lähes kaikki puolueet käyvät kilpalaulantaa, kannattaisi laittaa maltillisemmalle aikajanalle.

Uusien innovaatioiden myötä pääsemme toki siihenkin aikaan, jossa energia muuttaa muotoaan ilman että ilmakehään tarvitsee vapauttaa lisähiilidioksidia. Mutta se aika ei ole nyt, eikä taloudellisesti kestävällä tavalla vielä kymmenen vuodenkaan kuluttua. Lapset voivat syödä juustoleipänsä ja minä aion ottaa tötsät astmapiipustani.

Muuten käy niinkuin lentokoneessa varoitetaan. Jos et laita happinaamaria ensin omille kasvoillesi, et voi auttaa ketään muutakaan. Tässä vertauksessa ei ole kyse itsekkyydestä, vaan siitä, että ilman toimivaa taloutta suomalaiset ja muut EU-kansalaiset kyykähtävät ilmastojuoksussaan ennen ensimmäistä kaarretta.

Tämä ei ole 100 metrin pikapyrähdys, vaan vähintään kymmenen kilsan hölkkä. Se joka ei vedä itseään hapoille, pääsee maaliin.

Julkaistu IL-blogissa 10.4.

Verkkouutiset: ”Itkin kahvikuppiini lentokentällä”

2.4.2019

Europarlamentaarikko Petri Sarvamaa (kok., EPP) kirjoittaa blogissaan olleensa mykkä sokista, epäuskosta ja täydestä tyrmistyksestä, kun hän luki uutiset lasten järjestelmällisestä hyväksikäytöstä Suomessa. Sarvamaan mielestä olisi parasta sulkea tekijät yhteiskunnan ulkopuolelle loppuiäksi.

Lue uutinen ›

Lapsen raiskaamisesta live-lähetyksessä pitää tuomita elinkautiseen, IL-blogi

29.3.2019

Tunnustan itkeneeni kahvikuppiini Pariisin lentokentällä, kun luin uutiset lasten järjestelmällisestä hyväksikäytöstä Suomessa. Olin mykkä sokista, epäuskosta ja täydestä tyrmistyksestä. Koska olen varsin tavallinen keski-ikäinen mies ja isä, en voi käsittää, miten toiset keski-ikäiset miehet voivat saalistaa lapsia ja kuvata lasten kidutusta toisille saalistajille katsottavaksi.

Lapsi on helppo saalis. Lapsi syntyy luottamaan aikuiseen ja kaltaisessamme hyvinvointimaassa lapsia ei tarvitse opettaa varautumaan nurkan takana odottavaan vaaraan. Me kasvamme ja kasvatamme naiiveiksi, koska suomalaisuus on pitkälle luottamuskysymys. Taidamme nousta tuolla eurooppalaisissa luottavaisuusmittauksissa aina kärkisijoille. Me, sinisilmäiset suomalaiset, jotka olemme tämän raakalaismaisen rikossarjan paljastumisen edessä täysin äimänä.

Tiedän, että kodeissa mietitään, miten tästä puhutaan omille lapsille. Minäkin mietin sitä. Miten puhut lapsille siitä, mitä raiskaus tarkoittaa, koska sen termin hän näkee välittömästi älypuhelimeltaan tai miten sanot lapselle, ettei saa luottaa kehenkään. Itse asiassa voit luottaa oman perheesi aikuisiin, mutta kaikkiin muihin suhtaudu aina varauksella, koska joka ikinen on mahdollinen paha. Tätä sanomaa on vaikea kasvattaa, kun on itse luottavaiseksi kasvanut.

Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen sanoi Lännen Medialle alkuvuonna, että tuomioistuimet käyttävät seksuaalirikoksissa rangaistusasteikon alempaa päätä. Näin, vaikka mahdollisuus olisi kovempiin rangaistuksiin. Eivätkö syyttäjät vaadi kovia rangaistuksia vai eikö tuomioistuin määrää kovia rangaistuksia syyttäjän vaatimuksesta huolimatta?

Seksuaalirikoksista ei perinteisesti tule ilmi kuin pieni osa. Tämä johtuu myös siitä, että uhrit kokevat, ettei asian pöyhiminen tuo minkäänlaista oikeutta, pikemmin pahentaa arpia.

Tuomiot lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista ovat usein ehdollisia. Tähän vaikuttaa erityisesti se, että rangaistus tuomitaan usein ehdollisena, jos henkilö tuomitaan ensimmäistä kertaa enintään kahden vuoden vankeusrangaistukseen. Ongelmana on, että suurin osa seksuaalirikoksista tuomittavista rangaistuksista sijoittuu asteikon alapuolelle, vaikka asteikot antaisivat mahdollisuuden kovempienkin rangaistusten tuomitsemiseen. Lapsen törkeän seksuaalisen hyväksikäytön minimirangaistus on 1 vuosi vankeutta ja jos tekijä on ensikertalainen, on tuomio usein ehdollinen.

Rikoslakiin lisättävä uusi rangaistussäännös törkeästä lapsenraiskauksesta ja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön enimmäisrangaistuksen korotuksesta ei merkitse mitään, jos sitä ei oteta tuomioistuimissa käyttöön.

Huumattujen, raiskattujen ja häpäistyjen lasten nimissä meidän aikuisten on otettava laput silmiltä ja käytettävä sitä konstia, joka on käytettävissä eli rangaistuksia. Parasta olisi sulkea tekijät yhteiskunnan ulkopuolelle loppuiäksi.

Julkaistu IL-blogissa 29.3.

Nato-jäsenyys takaisi rauhan Suomessa, IL-blogi

18.3.2019

Uskottava armeija ja kunnollinen sotilaallinen pelote ovat parhaat rauhan takeet nykymaailmassa. Itärajan taakse ei saa antaa aihetta edes leikitellä ajatuksella Suomen turvallisuuden uhkaamisesta. Järkevin puolustusteko olisi katkaista tällaisilta kuvitelmilta siivet jo etukäteen ja pysyvästi. Se tarkoittaa pelotteen kasvattamista mahdollisimman suureksi.

Vasta julkaistun puolustusvoimien, sisäministeriön ja ulkoministeriön yhteisen raportin mukaan Venäjä pyrkii vaikuttamaan Suomessa käytävään turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, puolustustoimintaan ja päätöksentekoon sitä enemmän mitä tiiviimmin olemme osa lännen puolustusjärjestelyjä. Ratkaisu tähän ei kuitenkaan ole liittyminen Venäjän puolustusjärjestelyihin tai pesäeron tekeminen länsimaiden kanssa vaan uskottava puolustus.

Kansallisen puolustusjärjestelmämme suorituskyky riippuu olennaisesti paitsi sotilaiden osaamisesta myös puolustuksemme takana olevasta kokonaisvoimasta. Tarvitaan sekä laatua että määrää. Mutta liittoutumalla saadaan ennen kaikkea uskottava pelote.

Kansallisen itsemääräämisoikeuden sydämessä olevaan maanpuolustukseen on suhtauduttava vakavasti. Perinpohjaisen harkinnan lopputulema on kuitenkin selvä. Mitä enemmän teemme puolustusyhteistyötä länsimaiset arvomme jakavien maiden kanssa, sitä parempaan pystymme. Käytännössä se tarkoittaa EU- ja Nato-maita.

Molemmat perustettiin Euroopan raunioille toisen maailmansodan jälkeen. Molempien tehtävä on turvata maanosamme rauhaa ja luoda vakautta. Molemmat ovat demokraattisia kansainvälisiä järjestöjä. Molemmissa tehtävät päätökset koskettavat meitä suomalaisia. Vain yksi kuitenkin antaa jäsenilleen sotilaalliset turvatakuut. Se, jonka jäseniä me emme ole.

Eurooppalainen puolustusyhteistyö on toki ottanut pikkuhiljaa tulta alleen, mutta Natoon verrattuna se on hyvin vaatimatonta. Siitäkin huolimatta, että EU:lla on maailman toiseksi suurin puolustusbudjetti ja armeija, kun kansalliset puolustusbudjetit ja aktiiviset joukot lasketaan yhteen. Eurooppa ei kuitenkaan ole maailman toiseksi suurin sotilasmahti. Isoin budjetti on Yhdysvalloilla ja armeija Kiinalla.

Kylmä totuus on, että Nato on Suomelle paras paikka taata sotilaallinen koskemattomuutemme ja saada äänemme kuuluviin. Viimeiset 70 vuotta rauhaa ovat käytännössä perustuneet Yhdysvaltojen Euroopalle antamille takuille. Transatlanttinen puolustusyhteistyö edistää kiistatta vakautta ja tuo kaikille osapuolille lisäarvoa. On suorastaan uhkarohkeaa jättäytyä sen ulkopuolelle.

Suomen on sitouduttava sekä eurooppalaiseen että transatlanttiseen monenkeskiseen puolustusyhteistyöhön. Muut pienet eurooppalaiset valtiot ovat tämän ymmärtäneet jo hyvän aikaa sitten. Puolustuksesta puhuttaessa Suomen ja Ruotsin rinnastaminen toisiinsa ei ole paikallaan. Suomen nykyinen tilanne ja historia muistuttavat paljon enemmän Baltian maita. Nato-jäsenyys olisi rauhan tae myös meille.

Suomessa on vihdoin ymmärrettävä, että me emme ole liittoutumattomia. Olemme EU-maa. Lisäksi meillä on lukuisia eri maiden, myös Yhdysvaltojen, kanssa tehtyjä yhteistyösopimuksia. Olemme puolemme valinneet ja hyvä niin. Meiltä kuitenkin puuttuu se pahan päivän varalta olennainen tapaturmavakuutus.

Erilaiset yhteistyösopimukset tai EU:n niin kutsutut turvatakuut eivät tiukan paikan tullen ole haitaksi. Mutta niissä on yksi ratkaiseva puute: Ne eivät takaa sotilaallista apua. Naton ulkopuolelle jäämisessä ei yksinkertaisesti ole järkeä.

Julkaistu IL-blogissa 18.3.

Löysä ja huono kaivoslaki on uudistettava, IL-blogi

17.12.2018

Heinäveden uusi kaivoshanke herätti huomiota kesällä. Saimaan välittömään läheisyyteen Aitolammen rannalle suunniteltu grafiittikaivos uhkaisi toteutuessaan arvokasta luontoa. Vain muutamien kilometrien päässä kaivosalueesta alkaa Kermajärven Natura-alue. On selvää, että toteutuessaan kaivos olisi merkittävä riskitekijä korvaamattomalle Saimaan luonnolle ja paikallisille elinkeinoille. Tämän takia olen aktiivisesti vastustanut hanketta.

Lisää esimerkkejä kaivosteollisuuden ympäristöongelmista ei ole vaikea löytää. Hovioikeus antoi alkuvuodesta tuomionsa Talvivaaran kaivoksen tapauksessa. Nivalassa puolestaan vuonna 2015 suljetun Hituran nikkelikaivoksen ympäristöongelmien korjaaminen jäi lopulta veronmaksajien maksettavaksi, kun kaivoksen kanadalaisen omistajan konkurssipesästä loppuivat rahat kesken.

Myös Orivedeltä kantautui syyskuun lopussa harmillisen tutun kuuluisia uutisia. Paikallisen kultakaivoksen epäillään käsitelleen kaivosjätettä väärin vuosia. Viranomaisten tarkastukset olivat säännöllisiä, mutta virheitä ei havaittu. Kaivosjätteen luvaton säilöntä saattoi kuitenkin turmella merkittävästi ympäristöä.

Lukuisat väärinkäytökset johtuvat osaltaan Suomen kaivoslaista. Se on järkyttävän huono ja löysä. Vuonna 2011 hyväksytty laki jättää epäselväksi sen, kuka on vastuussa kaivoksen ympäristövaikutuksista. Osa melko tuoreen lain määräyksistä on 1800-luvulta: malmiesiintymä kuuluu sille, joka ensimmäisenä varaa alueen malminetsintää varten. Lisäksi kaivosyhtiöiltä vaaditut alhaiset maksut heikentävät veronmaksajien asemaa ja malminetsintälupia myönnetään liian helposti esimerkiksi luonnonsuojelualueiden lähelle.

Aikaisemmat kokemukset kaivoshankkeista eivät ole rohkaisevia. Päättäessään Heinäveden kaivoksesta ja muista kaivoshankkeista viranomaisten tulisi entistä tarkemmin arvioida ympäristövaikutuksia. On vastuutonta antaa kaivoslupia arvokkaiden luontokohteiden läheisyyteen. Kaivosten taloudellista merkitystä laskettaessa myös vaikutukset muihin elinkeinoihin on otettava vakavasti huomioon.

Erityisesti Pohjois-Suomessa kysymys on vaikea. Lapin ainutlaatuista luontoa on suojeltava. Toisaalta työpaikkojen kaikotessa tarve uusille elinkeinoille on kova. Helposti vastakkain asetetaan matkailuala sekä kaivoksen mukanaan tuomat työpaikat. Jokaista kaivoshanketta käsiteltäessä tulisi tarkkaan arvioida sen kokonaisvaikutukset paikalliseen talouteen. Kaivosluvista päätettäessä luonnon on oltava etusijalla kansainvälisten kaivosjättien voittojen sijaan.

Kaiken lisäksi varsinkin Ylläs-tunturin kupeessa Äkäslompolon kaivoshanke tekisi tuplatuhon, luonnon lisäksi myös elintärkeä matkailuelinkeino olisi todellisessa vaarassa. On muuten täysin käsittämätöntä, että Äkäslompolossa paikalliset aktiivit, siis tavalliset kansalaiset, ovat joutuneet pulittamaan jo lähes 200 000 euroa omasta pussistaan asiantuntijoiden palkkaamiseksi. Syy tähän on se, että ympäristöministeriö on ilmoittanut, että sillä ei ole resursseja eikä varaa tutkia riittävän yksityiskohtaisesti kaivoslupahakemukseen liitettyjä teknisiä yksityiskohtia. Kansalaiset joutuvat maksamaan omista rahoistaan, koska viranomainen, jolle asian hoitaminen lain mukaan kuuluu, ei siihen pysty! Tämä on täysin sietämätöntä.

Kaivoslain uudistus ei ole Suomessa edennyt. Viranomaisten on puututtava huomattavasti tiukemmin kaivoslupahakemuksiin, jotka uhkaavat paikallisia elinkeinoja tai luontoa. Heinäveden kaivoshanke on oiva esimerkki tilanteesta, jossa kaivoslupaa ei pitäisi myöntää.

Nyt on syytä vaikuttaa täällä Brysselissä. Aion pitää kaivoslain puutteita esillä jatkossakin. Jokaisen suomalaisen vastuulla on kantaa huolta kotimaamme luonnosta. On huolestuttavaa, ettei EU:n ympäristölainsäädännön periaatteita ole kirjattu kaivoslakiin. Ne takaisivat, että kaivoksia perustettaisiin vain silloin, kun se on varmasti kannattavaa, ja samanaikaisesti kaikki voitava olisi tehty luonnon suojelemiseksi.

Tarvitsemme uuden kaivoslain, joka tukee Suomen rikkaan maaperän mineraalien vastuullista hyödyntämistä. Järkevästi laadittu laki ottaisi huomioon ympäristön ja samalla tukisi uusia innovaatioita kaivosalalla. Brysselissä vaikuttamisen lisäksi muutokseen tarvitaan kansallisten päättäjien halua puuttua huolestuttavaan tilanteeseen. Järkyttävän huono kaivoslaki on uudistettava.

Julkaistu IL-blogissa 17.12.

Terveys etusijalle kesäajasta luovuttaessa, IL-blogi

24.10.2018

Lokakuun viimeisenä sunnuntaina siirrymme jälleen talviaikaan ja tunnin taaksepäin kesäajasta. Kellojen siirto saattaa kuitenkin olla viimeinen laatuaan. EU-komission syyskuinen ehdotus puoltaa kesäaikaan siirtymisestä luopumista.

Komissio perustelee ehdotustaan sisämarkkinoiden mutkattomalla toiminnalla ja yleisellä mielipiteellä. Ajan on vaihduttava ympäri Eurooppaa samaan tahtiin, mutta turhista määräyksistä kannattaa luopua. Ennen kaikkea on tärkeää, että eurooppalaisten tahto toteutuu. Viisarien siirtely koki täystyrmäyksen kyselyssä, johon osallistui melkein 5 miljoonaa EU-kansalaista. Kansalaisten vahva mielipide johti politiikan uudelleenarviointiin. EU:n sisällä demokratia ja parlamentarismi toimivat.

Kesäaikaa on perusteltu aikaisemmin muun muassa energiansäästöllä, mutta tämä ei pidä paikkansa nykymaailmassa. Ilman merkittäviä hyötyjä kaksi kertaa vuodessa toistuva ruljanssi on tarpeeton. Turhasta sääntelystä on päästävä eroon. Komission ehdotus antaa selkeän viestin tahtotilasta poistaa ylimääräiset säännöt.

Mitä komission ehdotus sitten käytännössä tarkoittaa? Jos se hyväksytään EU:n instituutioissa, loppuu viisarien siirtely kaikissa EU-jäsenmaissa vuonna 2019. Ensimmäinen askel onkin nyt varmistaa, että komission ehdotus hyväksytään parlamentissa ja Euroopan neuvostossa.  Se mihin aikaan jäämme, on kansallisten lainsäätäjien eli Suomessa eduskunnan päätös. Suomessa on syytä pohtia tarkasti sitä, kuuluisiko meidän valita lopullisesti nykyinen kesä- vai talviaika.

Perusteltuja mielipiteitä on monia. Pysyvä kesäaika toisi valoisammat illat, mutta kahden tunnin eron muuhun Eurooppaan. Suomessa erityispiirteenä keskustelussa sopivimmasta aikavyöhykkeestä ovat terveydelliset seikat. Eteläisemmässä Euroopassa valitun aikavyöhykkeen terveysvaikutukset ovat pienemmät auringonvalon jakautuessa tasaisemmin ympäri vuoden. Kuitenkin meillä pohjoisessa vuorokauden pimeä aika on väistämättä pitkä talvikuukausina.

Tässä tilanteessa järkevä ratkaisu olisi jäädä pysyvästi talviaikaan. Valoisammat talviaamut tukevat ihmisen luonnollista unirytmiä. Ne helpottavat heräämistä ja parantavat vireystilaa. Tieteellinen tutkimus on osoittanut, että pysyvä kesäaika toisi mukanaan yhä yleistyviä ongelmia unen laadussa ja unirytmissä. Lisäksi syksyllä ja kevättalvella yöpakkasten mukanaan tuoma musta jää näkyy valoisalla paremmin aamuliikenteessä ja Etelä-Suomessa se ehtisi jopa sulaa aamuruuhkan aikana.

Terveyden kannalta paras vaihtoehto saattaisi olla jopa siirtyminen tunnin taaksepäin nykyisestä talviajasta, samaan aikaan Ruotsin talviajan kanssa. Tätä suomalaisten enemmistö tuskin haluaa. Tärkeintä on joka tapauksessa hahmottaa valitun aikavyöhykkeen yhteys terveyteen. Vaikka valoisammat illat kuulostavat mukavilta, ei tällaisia päätöksiä voi tehdä sivuuttaen unitutkijoiden lukuisat tutkimukset. Myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on nostanut näkyvästi esiin terveyden ensisijaisuuden päätöstä tehdessä.

Kesäajasta luopuminen osoittaa, että yhdessä voimme luoda paremman Euroopan toimimalla aktiivisesti EU:n sisällä. Se on näyttänyt, että europarlamentaarikot ajavat kansalaisten toiveita konkreettisiksi päätöksiksi. Välillä aloitteiden matka läpi komission, parlamentin ja jäsenmaista koostuvan Euroopan neuvoston on hidas, mutta sinnikkäällä työllä saavutetaan hyviä tuloksia. EU:n päätökset vaikuttavat jokaiseen suomalaiseen.

Julkaistu IL-blogissa 24.10.

Kaivos Heinävedelle – RIP Saimaa, IL-blogi

12.7.2018

Talvivaaran otsikot ovat hädin tuskin häipyneet lööppitelineistä, kun seuraava kaivosvirhe on jo hiljaa tekeillä: Beowulf Mining omistaa Heinävedellä suomugrafiittiesiintymän ja Beowulf Miningin omistama Fennoscandian Resources -niminen yritys hakee kaivoslupaa Heinävedelle vielä tänä vuonna.

Ja mitä yhdestä kaivoksesta Heinäveden metsissä? Sitä vaan, että kaivoksen sijainnista Aitolammelta on vajaa kaksi kilometriä Varisveteen. Ja siitä rannalta muutama kilometri Karvion kanavalle. Karvion kanavasta vesi laskee 85 km2 suuruiseen Kermajärveen, joka on monin osin Natura-aluetta.

Edelleen vedet laskevat ainutlaatuista Heinäveden reittiä pitkin, kanavien läpi, suoraan Saimaaseen. Ja siellähän asustelevat ne maailman ainoat Saimaan norpat.

Samaan aikaan toisessa päässä Saimaata Saimaan Geopark halutaan virallisesti osaksi Unescon Global Geopark -verkostoa. Geologia on luontomatkailun nouseva trendi ja geoparkit ovat kansainvälisesti erittäin suosittuja matkailun toimintamalleja. Geoparkien tavoitteena on alueiden kestävä taloudellinen kehittäminen geoturismin avulla. Matkailullisen vetovoiman näkökulmasta geopark-alueet ovat rinnastettavissa kansallispuistoihin ja Unescon maailmanperintökohteisiin, kertoo Saimaa Geopark -sivusto. Maailman matkailun trendit ovat muutenkin Suomen luonnolle suosiollisessa asennossa: matkailijat hamuavat rauhaa ja luontoelämyksiä.

Heinäveden kaivoshanke sai brittiläisen kaivosyrityksen Beowulf Miningin osakkeen rakettimaiseen nousuun pörssissä huhtikuussa. Mutta koska Heinävedeltä vedet valuvat suoraan Saimaahan, pitää seuraavaksi olla rakettimaisen kansalaisvaikuttamisen vuoro.

Ympäristönsuojelulain mukaan kaivostoiminta ja malmin tai mineraalin rikastaminen vaativat aina ympäristöluvan. Lupamääräyksiä annettaessa otettaan huomioon alueen ominaisuudet ja toiminnan vaikutus ympäristöön – kaikista vaiheista on järjestettävä kunnollinen tiedottaminen.

Saimaata ei saa vaarantaa. Wall Street Journal listasi Saimaan maailman viiden kauneimman järven joukkoon ja saman havainnon ovat tehneet lukuisat kansainväliset toimijat sekä matkailijat.

Kaivosinsinöörit tietävät mitä tekevät. En halua kyseenalaistaa heidän osaamistaan. Mutta brittiläisen kaivosyhtiön kiinnostuksesta, halusta ja ennen kaikkea sijoittajien kärsivällisyydestä tehdä kaikki voitava luonnon turvaamiseksi en ole yhtään niin vakuuttunut.

En myöskään usko kaivoshankkeen kestävään taloudelliseen ja alueelle työllisyyttä luovaan vaikutukseen. Tämän kaltainen toiminta kun on nykyään hyvin pitkälle automatisoitua.

Eli haluaako Suomi todellakin olla monikansallisten kaivosyhtiöiden siirtomaa? Saimaan ja avokaivoksen yhteinen taru olkoon lyhyt ja vähäluminen. Vähän kuin se Ruokolahden leijona, jota voi enää hymähtäen muistella.

Julkaistu IL-blogissa 12.7.2018.

EU-rahaa merenpohjaan, IL-blogi

9.7.2018

Mielikuva Suomen puhtaasta luonnosta on vahva. Siihen on vaikea yhdistää merialueemme heikkoa tilaa. Mustikoita voi napostella metsästä surutta, mutta rannikon mökkikalastajan onkeen tarttuu silminnähden sairaita kaloja.

Moni merivedessä polskiva tuntee ongelman nahoissaan – kirjaimellisesti. Itämeressä ui pahimmillaan järkyttäviä määriä sinilevää. Meren syvänteiden laajat hapettomat pohjat ovat omiaan ruokkimaan rehevöitymistä.

Itämeri on maailman saastuneimpia meriä. Se on pullonkaula, jonka veden vaihtuminen vie noin 30 vuotta. Pohjanmerellä vastaava aika on kaksi kuukautta. Siksi Itämeren tilanne on edelleen heikko, vaikka se on kohentunut jo pitkään. Erityisen herkän merialueen toipuminen ei tapahdu hetkessä. Se ei kuitenkaan ole syy laiminlyödä rehevöitymisen vastaista taistelua. Päinvastoin.

Meren kehno tila on monen kokin keittämä soppa. Olisi houkuttelevaa osoittaa syytävällä sormella vaikkapa verrattain tuntuvia päästöjä mereen laskevaa itänaapuria. EU-maista isoin ongelma on Puola. Karu totuus on kuitenkin se, että jokaisen rantavaltion Itämeri-jalanjäljessä on kutistamisen varaa.

Eniten päänvaivaa aiheuttavat jäteveden käsittely ja maatalous. Osalla rannikon EU-maista on edelleen pahoja puutteita vuonna 1991 voimaan tulleen jätevesidirektiivin noudattamisessa. Maatalouden osalta parannettavaa riittää esimerkiksi lannoitteen tehokkaammassa liikuttamisessa sitä tuottavien ja käyttävien tilojen välillä.

Paljon on jo tehty. Meillä Suomessa lähes kaikki maanviljelijät ovat sitoutuneet EU:n yhteisen maatalouspolitiikan vapaaehtoisiin ilmasto- ja ympäristötoimenpiteisiin. Niistä useat koskevat nykyisellään juuri vesiensuojelua. Moni tekee siis enemmän kuin lainsäädäntö edellyttää. Siitä huolimatta jäämme kaikkien muiden rantavaltioiden tapaan yhteisesti asetetuista tavoitteista.

Rehevöitymisen vastaisessa taistelussa tehdään monenlaista kansainvälistä yhteistyötä. Itämeren suojelukomissio HELCOM on pitkäaikainen toimija alueen kehittämisessä. Tuloksia on saatu, mutta ei riittävästi. Kaikkien Itämeren rantavaltioiden päästöt ylittävät tälläkin hetkellä tavoiteluvut. Syy on selvä. Sovittujen toimintasuunnitelmien noudattaminen on vapaaehtoista. HELCOM:n kaltaisilla toimijoilla ei ole keinoja pakottaa rantavaltioita kantamaan vastuutaan merialueesta.

EU:n rooli on erilainen. Se tukee rantavaltioiden toimia useiden rahoitusohjelmien kautta ja voi siksi edellyttää tuloksia. Vuosina 2007–2013 EU käytti Itämerta ympäröivien jäsenmaiden jätevesien kokoamiseen ja käsittelyyn 14,5 miljardia euroa. Lisäksi Itämeren suojelua rahoitettiin jopa EU:n ulkopuolella: keskeisiä projekteja Venäjällä ja Valko-Venäjällä tuettiin 44 miljoonalla eurolla. Tällaista sijoitusta vastaan on oikeus vaatia vastinetta rahalle.

Parhaat tulokset on saatu puuttumalla ympäristökuormitukseen, jonka alkuperä on tarkasti tiedossa. Yhdeltä teollisuusalueelta luontoon kulkeutuviin päästöihin on verrattain helppo vaikuttaa. Tulosten saavuttaminen on hankalampaa silloin, jos alueen päästöt tulevat monista pienistä lähteistä.

Ongelmallisimmat alueet on siksi kartoitettava mahdollisimman tarkasti.
Ympäristön suojelu on tehokasta, kun se huomioidaan kaikessa tekemisessä. Se ei ole tietyn puolueen tai sektorin asia. Kokonaisvaltainen ajattelu on selvästi voimistumassa ja hyvä niin.

Vastuullinen päätöksenteko perustuu realistiseen tilannekuvaan. Rahaa ei kannata kaataa merenpohjaan, jos sillä ei ole haluttua vaikutusta. Teen parhaani, jotta Itämeren tilan parantamiseen ohjatut EU-rahat menevät toimiin ja hankkeisiin, joista on aitoa apua.

Julkaistu IL-blogissa 9.7.2018.