Lentohäpeä ei pysäytä ilmastonmuutosta, Uusi Suomi

6.3.2020

Politiikan on vallannut ajattelu, jossa ilmastotoimien vaatiminen on tärkeämpää kuin niiden tehokkuuden miettiminen ja harkinta. Tunnemme Ruotsista käsitteen flygskam, eli lentohäpeän. Lentämisestä tehdään kovaa vauhtia 2020-luvun syntiä, vaikka lentäminen on elintärkeää modernin yhteiskunnan toimivuudelle. Monet poliitikot tarjoavat uusia veroja lentämistä, lentoyhtiöitä tai lentokenttiä kohtaan. Ilmastonmuutos on valjastettu verotuksen korottamisen välineeksi. Kun kävelee ympäriinsä vasara kädessä, näkee nauloja kaikkialla.

Lentohäpeä perustuu uskomuksiin, ei laskelmiin todellisuudesta. Suhteellisuudentaju puuttuu kokonaan. Euroopan parlamentin tutkimuspalvelun ja Euroopan unionin komission mukaan lentoteollisuus aiheuttaa noin 2% maailman kokonaishiilidioksidipäästöistä. Toisin sanoen, edes lentämisen täyskielto ei olisi voitto ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä. Itseään voi ampua jalkaan, ja ilmastonmuutos ei siltikään pysähdy.

Eivät ihmiset lennä pahaa pahuuttaan. Moni kuluttaja valitsee lentämisen, koska se on kustannustehokkain tapa matkustaa pitkiä matkoja. Varsinkin Suomen näkökulmasta lentämisen edellytykset ovat tärkeitä, sillä olemme maantieteellisesti Eurooppaan nähden saaren asemassa. Jos lentäminen hankaloituisi, jäljelle ei jäisi käteviä liikenneyhteyksiä muuhun Eurooppaan. Rautatieyhteyksien kehittäminen on toki osa ratkaisua. Esimerkiksi eurooppalainen Rail Baltica -ratahanke toisi nopean junayhteyden Tallinnasta Berliiniin. Tämä ei kuitenkaan korvaa lentoliikenteen tarvetta.

Nykyisin pelkästään jo Bryssel-Helsinki -väli kestää yhteen suuntaan matkustaen noin 36 tuntia, jos lentäminen ei olisi vaihtoehto. Juna Brysselistä Tukholmaan kestää 24 tuntia. Lauttamatka Tukholman ja Helsingin välillä vie yli 12 tuntia. Suora lento Helsinki-Vantaalta Brysselin lentokentälle kestää noin kaksi ja puoli tuntia. Kumman sinä valitsisit?

Lentovero on kauniilta kuulostava ajatus, jonka toteuttaminen olisi suunnattoman monimutkaista järkevällä ja tasapuolisella tavalla. Jälleen kerran suurimpina kärsijöinä olisivat tavalliset pienituloiset ihmiset ympäri Euroopan, jotka joutuisivat veron myötä miettimään, voivatko tehdä edes sen yhden lomamatkan kerran vuodessa tai jopa yhden kerran 2-3 vuodessa. Samalla kampittaisimme EU:n matkailuteollisuutta ja taloutta. Lentoliikenteen tekeminen kalliimmaksi osuisi kipeästi myös Suomen talouteen, sillä Aasian lentoreitit ovat merkittävässä roolissa Helsingin saavutettavuudessa. Jos len­tä­mi­nen Suo­meen kal­lis­tuu, siir­ty­vät len­to­yh­ti­öt mui­hin koh­tei­siin. Ei ole mitään viitteitä siitä, että vaurastuva ihmiskunta matkustelisi tulevaisuudessa ainakaan nykyistä vähemmän.

Lentoliikenne on jo nyt mukana Euroopan talousalueen päästökaupassa, minkä vuoksi uusi lentovero olisi päällekkäinen ratkaisu. Järkevin keino lentoliikenneyhtiöille vähentää hiilidioksidipäästöjään nyt ja tulevaisuudessa on päivittää vanhat laivueet uusiin polttoainetehokkaampiin lentokonemalleihin ja kehittää esimerkiksi uusiutuvia, biopohjaisia polttoaineita. Tässä kehitystyössä Finnair onkin jo edennyt. Näillä keinoilla päästään myös to­den­nä­köi­ses­ti vai­kut­ta­vam­piin tu­lok­siin ym­pä­ris­tö­nä­kö­kul­mas­ta. Lentovero sen sijaan heikentäisi lentoyhtiöiden taloudellista mahdollisuutta tehdä uusia pääomainvestointeja ympäristöystävällisempiin lentokoneisiin ja teknologioihin.

En usko tällaisen ”veroa veron päälle” -politiikan ratkaisevan yhtään maailman ongelmaa. Ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta keskeistä on keskittyä energiasektorin päästöihin ja fossiilisista raaka-aineista luopumiseen energiantuotannossa, mikä tuottaa yli 70% maailman päästöistä. Verohaaveet lentämisen kaltaisista lillukanvarsista vievät keskustelun väärille raiteille ja ohjaavat huonoihin ratkaisuihin.

Uusi Suomi: Sarvamaa pitää ydinvoiman alasajamista järjettömänä ajatuksena

26.11.2019

Kokoomuslainen europarlamentaarikko Petri Sarvamaa kritisoi ydinvoimalinjausta, joka löytyy EU-parlamentin päätelmien pohjaesityksestä.

Kyse on Euroopan parlamentin linjoista koskien EU:n ilmastotavoitteita. Parlamentti äänestää torstaina päätelmistään YK:n ilmastokokoukseen Madridiin. Sarvamaan mukaan sosiaalidemokraattien, vihreiden ja vasemmiston kannattamana kirjattu ”kohta, jonka mukaan ydinvoima ei ole turvallista ja pitää ajaa alas koko EU:ssa”.

Päätöslauselmaesityksessä sanotaankin, että ydinvoima ei ole turvallista eikä kestävää ympäristön eikä talouden kannalta. Esityksessä ehdotetaan strategian kehittämistä ydinvoimasta luopumiseksi ja ydinvoimaloiden sulkemiseksi turvallisesti.

”On tietenkin selvää, että teemme kaikkemme estääksemme tämänlaisen järjettömän kannan pääsyn parlamentin ilmastokokouspäätelmiin. Tällaiset esitykset ovat erittäin vastuutonta ilmastopolitiikkaa ja vaarantavat vastuullisten ratkaisukeinojen, kuten juuri ydinvoiman, toiminnan tulevaisuudessa. Ydinvoiman poistaminen lisää kasvihuonekaasuja niiden vähentämisen sijaan”, Sarvamaa sanoo tiedotteessaan.

Sarvamaan mukaan ydinvoiman alasajo aiheuttaisi laajamittaista taloudellista tuhoa EU:n alueelle.
”Ydinvoima on myös suurin vähäpäästöisen energian lähde Suomessa. Tämä olisi omaan jalkaan ampumista”, Sarvamaa sanoo.

Myös kokoomuksen meppi Henna Virkkunen kommentoi kirjausta hiljattain Twitterissä.
”EU-parlamentin ympäristövaliokunnassa valmisteltuun kannanottoon on esitetty useita muutoksia, muun muassa tuohon kohtaan. Ydinvoima on tehokas ja vakaa, sillä tuotetaan puolet EU-alueen päästöttömästä sähköstä. Ei tosiaankaan järkeä luopua”, Virkkunen tviittasi.

Lue uutiset aiheesta:

Uusi Suomi >
TS / Lännen Media >
Iltalehti >

Realismia ilmastopolitiikkaan, Maaseudun Tulevaisuus

25.10.2019

Keskustelu ilmastonmuutoksesta ja sen vastaisista toimista käy kiivaana. Toimia tarvitaan, ja maapallon lämpenemistä aiheuttavia kasvihuonekaasupäästöjä tulisi vähentää globaaleilla kentillä. Ilmastopolitiikan pelisääntöjen muodostaminen onkin monitasoinen rakennelma – YK:n ilmastosopimus, EU:n ilmastotavoitteet ja Suomen kansallinen politiikka pyrkivät kaikki osaltaan vaikuttamaan kaavailtuun 1,5 asteen päästövähennystavoitteeseen.

EU on sitoutunut vähentämään kasvihuonepäästöjään vähintään 40% vuoteen 2030 mennessä verrattuna vuoteen 1990. Niin päästökauppa-, kuin taakanjakosektorikin laittavat kumpikin oman painonsa vaakakuppiin. Pyrkimykset LULUCF-sektorin rokottamiseksi heittävät lisää vettä myllyyn, ja uusiutuvalle energialle ja energiatehokkuudelle on omat tavoitteensa EU:n lainsäädännössä.

Rinteen hallitus on esittänyt Suomen vastaavaksi vähennystavoitteeksi 55% vuoteen 2030 mennessä hiilineutraaliuden saavuttamiseksi. Euroopan tasolla tavoite vaikuttaa melko kunnianhimoiselta. Käytännön toimista tai budjetin allokoinnista vähennysten toteuttamiseksi ei myöskään vielä ole päätetty.

Nämä tavoitteet herättävät ajatuksia, ja spekulointi on kiivasta kahvipöydissä. Kaikki haluavat löytää ratkaisuja keinoja kaihtamatta, mutta vauhtinopeus saattaa sokaista kokeneimmankin keskustelijan.
Me kaikki olemme varmastikin samaa mieltä siitä, että maailma ei voi pyöriä yli varojensa kuten se tällä hetkellä tekee. Eli muutoksia tarvitaan, mutta millä ehdoilla?

Tämänpäiväisestä keskustelusta unohtuvat helposti talouden realiteetit. 2000-luvun alussa talous- ja teollisuuspolitiikkaa tehtiin talouden realiteettien ehdoilla, ja ympäristöpolitiikkaa ympäristön viitoittamana. Tässä on kuitenkin nähty merkittävä käänne, ja tilanne on muuttunut 2010-luvulle tultaessa. Ilmastopolitiikasta on tullut väline suurvaltojen taistossa maailman johtajuudesta.

Tällä hetkellä Kiina ja Intia ovat suurimpien saastuttajien joukossa, ja Yhdysvaltojen osalta peli näyttää menetetyltä. Sanotaan, että EU:n pitäisi näyttää toimillaan esimerkkiä muulle maailmalle. Mutta toinen kysymys onkin, että seuraako muu maailma todella perässä?

Todellinen tavoite pitää olla teknologisten läpimurtojen kehittämisessä. Ilmastonmuutosta ei pysäytetä vain hiilidioksidipäästöjen vähentämisellä, vaan meidän on tavoiteltava päästöjen talteen ottamista ja kierrättämistä energiantuotannossa muille tarvitseville tuotannonaloille. Suurin osa ratkaisua on hiilen sitomisen lisääminen.

Ilmastonmuutoksen torjunta tulisi tapahtua taloudellisesti kestävällä tavalla. Metsittäminen siellä missä metsiä ei ole ja hiilipörssin perustaminen ovat tässä ratkaisun avaimia. Hiilidioksidipäästöjen talteen ottamiseen on tulossa myös uusia teknologioita. Suomessa myös esimerkiksi cleantech-liiketoiminnasta on povattu merkittävää mahdollisuutta tulevaisuudessa.

On äärimmäisen tärkeää, että päästövähennyksiin löydetään kustannustehokkaat ja markkinaehtoiset keinot, joiden avulla mahdollistetaan tarvittavat investoinnit.

Katse pitäisi siis kääntää riittävän kauaskantoisiin investointeihin panostamiseen. Kyse ei ole 100 metrin sprintistä, vaan maratonille valmistautuminen ja maaliin pääseminen vievät odotettua enemmän aikaa. 180 asteen täyskäännöstä ja asetettujen tavoitteiden saavuttamista tuskin on lupa odottaa vielä kymmenessä vuodessa.

Tilanteen taklaamiseksi vaaditaan innovaatioiden kehittämistä, investointeihin panostamista sekä julkista tahtotilaa, jotta saavutetaan taloudellisesti kestävää ilmastopolitiikkaa.

Julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 25.10.2019.

Iltalehti: Näin vastavalitut mepit ajattelevat Euroopan polttavimmista kysymyksistä

27.5.2019

Europarlamentaarikko Petri Sarvamaa (kok., EPP) ei halua antaa EU:lle oikeutta verottaa suoraan jäsenmaidensa kansalaisia, kuuluttaa ilmastopolitiikassa hiilidioksidipäästöjen kierrättämistä ja kannattaa EU:n ulkopuolisten pakolaiskeskusten perustamista. ”Suurimmat ongelmat liittyvät pakolaiskeskusten isäntämaiden poliittiseen epävakauteen, toisaalta hyötynä olisi tehokas viesti siitä, että EU ei ole halukas ottamaan hallitsemattoman kokoisia väkijoukkoja nopeasti alueelleen”, Sarvamaa perustelee.

Lue uutinen ›

Taloudellisesti kestävää ilmastonmuutoksen torjuntaa on edistettävä, Verkkouutiset

14.5.2019

Ilmastonmuutoksen uhkakuvilla ratsastamisesta on tullut muotia niin mediassa kuin politiikassakin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. On onnistuttu luomaan pelon ilmapiiri, jossa vaihtoehtoisia näkemyksiä tarjoavat vaiennetaan, leimataan tietämättömiksi ja jopa vastuuttomiksi.  Yksilöä syyllistetään tekemättömyydestä, ja teollisuutta vaaditaan pelastamaan maailma epärealistisilla tavoitteilla hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi. Tällainen yksisilmäisyys ja ehdottomuus on huolestuttavaa.

2000-luvun alussa talous- ja teollisuuspolitiikkaa tehtiin talouden realiteettien ehdoilla, ja ympäristöpolitiikkaa ympäristön viitoittamana. Tässä on kuitenkin nähty merkittävä käänne, ja tilanne on muuttunut 2010-luvulle tultaessa. Ilmastopolitiikasta on tullut EU:n väline suurvaltojen taistossa maailman johtajuudesta. Myös EU:n yhteiset ilmastotavoitteet ovat nähneet päivänvalon.

Ilmastokiima sai tuulta alleen maailman tiedeyhteisön toimesta, jonka vaikutuksesta yhä enemmän tutkimusmäärärahoja on keskitetty valituille tutkimussuunnille. Tämä on vahvistanut tämänhetkistä kuvaa maailman tilasta: ilmasto lämpenee ja syynä ovat kasvaneet hiilidioksidipäästöt.

Ilmastonmuutos ei kuitenkaan ole humpuukia, emmekä halua antaa populistien äänelle voimaa. Politiikan kannalta tärkeämpi kysymys onkin, että pysäytämmekö me Euroopan unionissa ja Suomessa ilmaston lämpenemisen nyt valitulla politiikan suunnalla, eli kiristämällä nopeasti päästötavoitteita? Painottamalla epärealistisia tavoitteita hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi me tuskin pääsemme taloudellisesti kestäviin ratkaisuihin.

Todellinen tavoite pitää olla teknologisten läpimurtojen kehittämisessä. Ilmastonmuutosta ei pysäytetä siis vain hiilidioksidipäästöjen vähentämisellä, vaan meidän on tavoiteltava hiilidioksidipäästöjen talteen ottamista ja kierrättämistä energiantuotannossa muille tarvitseville tuotannonaloille.

Hiilidioksidipäästöjen talteen ottamiseen on tulossa uusia teknologioita. Esimerkkinä tästä on suomalainen Kleener Power Solutions Oy, joka on uuden innovaation kanssa tuomassa markkinoille läpimurtoa.

Mutta kokonaisuudessa suurin osa ratkaisua on hiilen sitomisen lisääminen.  Hiilen sitomiseen pitää kannustaa, ja sitä pitää reguloida. Metsittäminen on iso osa ratkaisua, mutta maataloudella on myös suuri rooli maaperän hiilisitovuuden lisäämisessä. Esimerkkinä tästä on suomalaisen maatalouden pysyvä nurmi, jota pitää EU-lainsäädännössä suosia ja velvoittaa muitakin maita toimimaan samoin.

Yhä tiukempiin päästörajoituksiin keskittymisen sijaan meidän on siis nopeasti ryhdyttävä EU-tasolla velvoittamaan hiilidioksidin suurimmat tuottajat joko vähentämään päästöjään, tai maksamaan niistä. Tämä edellyttää luotettavia mittauksia päästöistä, joiden nojalla pitää perustaa hiilipörssi.

Hiilipörssi on hiilinielujen markkinapaikka. Suurimmat tuottajat maksaisivat päästöistään, ja ilmakehästä hiilidioksidia poistavien ratkaisujen tarjoajille puolestaan maksettaisiin. Kerätyillä varoilla voitaisiin edistää ilmastotoimenpiteitä. Hiilipörssillä pitää korvata koko nykyinen päästökauppamekanismi, joka vääristää markkinoita. Samalla pitää luoda kannustimet niille toimijoille, jotka ottavat hiilidioksidia talteen ja laittavat sen markkinoille kiertoon, sekä sitovat hiiltä.

Kaiken kaikkiaan nykyinen politiikka ilmastonmuutoksen kampittamiseen on täysin kestämätön ja epärealistinen. Pelkkä päästörajoitusten tiukentaminen entisestään vain pahentaa tilannetta. Maailman väestönkasvu ja talouskasvu huomioiden kuilu uusiutuvaan energiaan tarvittavien investointien ja taloudellisten realiteettien välillä kasvaa entisestään, kun se jo nyt on liian suuri EU:n päättämiin päästövähennyksiin päästäksemme.

Tulevaisuudessa saavuttanemme ajan, jolloin uusien innovaatioiden myötä energia muuttaa muotoaan ilman, että ilmakehään tarvitsee vapauttaa lisähiilidioksidia. Siksi ilmastotoimien edistämiseksi meidän on taattava toimiva talous suomalaisille ja muille EU-kansalaisille, joka mahdollistaa uusien innovaatioiden kehittämisen myös jatkossa.

Julkaistu Verkkouutisissa 14.5.2019

Ilmastokiiman kourissa, IL-blogi

10.4.2019

Tässä blogissa on kaksi asiaa. Ensinnäkin ilmastonmuutos-meteli on mennyt överiksi mediassa ja politiikassa. Toiseksi, ilmaston lämpeneminen pysäytetään teknologialla, koska talouden täytyy pysyä koko ajan rinnalla. Jos homma yritetään ratkaista kymmenessä vuodessa rajuilla päästövähennyksillä Euroopassa, on seurauksena pelkkä poliittinen vallankumous.

Lievä astmani paheni piirun, kun luin uusimman uhkauksen. Brittitutkijat kehottavat minua lopettamaan astmapiipun käytön, koska sen sisältämä ponnekaasu on myös kasvihuonekaasu. Tarvitsemani neljä suihkausta päivässä vastaa noin 10 kilometrin autoilua. Sain henkisen hengenahdistuksen.

Vastaavia juttuja tulvii mediassa tiheään. Kymmenen vuoden takaisista uhkakuvista on tultu kaiken läpitunkevaan ahdistukseen, jossa meistä jokainen on henkilökohtaisesti vastuussa maailman tuhoutumisesta. Jotta uhkavaatimus olisi tehokas, sen liitteenä on päiväys: jos emme tee riittävästi vuoteen 2030 mennessä, on kaikki liian myöhäistä. Olemme itsekkäitä, kuinka voimme tuhota maailman lastemme silmien edessä?

2000-luvun alussa, kun Al Goresta ei pettymyksekseen tullutkaan Yhdysvaltain presidenttiä, hän koki ilmastoherätyksen ja ryhtyi sen saarnamieheksi. Silloin tilanne oli vielä toinen. Talouspolitiikkaa tehtiin talouden realiteettien ehdoilla, samoin teollisuuspolitiikkaa. Ympäristöpolitiikkaa tehtiin ympäristön viitoittamana, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ympäröivän turvallisuustilanteen vaatimusten mukaan (paitsi Suomessa). Mutta sen vuosikymmenen loppuun tultaessa tilanne oli muuttumassa; ilmaston lämpeneminen alkoi näyttää erityisesti meteorologien tutkimuksissa väistämättömältä historialliselta tosiasialta.

Tapahtui merkittävä käänne. Laajentumisensa huumassa ollut Euroopan unioni halusi paikan maailman mahtitekijänä, ja välineeksi päätettiin ottaa ilmastopolitiikka. Syntyivät ensimmäiset EU:n yhteiset ilmastotavoitteet. Niiden hintalapusta ei ollut aikaa keskustella. Vajaassa kymmenessä vuodessa ”tieto ilmaston huolestuttavasta lämpenemisestä” oli ”lisääntynyt merkittävästi”. EU tulisi olemaan esimerkin näyttäjä ja maailman ilmastojohtaja.

Ilmastokiimassa elävien mukaan tuo 2000-luvun kehitys oli luonnollinen, koska tiedeyhteisön näkemys oli saavuttanut vuosikymmenen lopulla ”riittävän yksimielisyyden”. Tämä on erittäin tärkeä huomio. Kymmenen vuotta sitten maailman tiedeyhteisö nimittäin oli kaikkea muuta kuin yksimielinen ilmaston pysyvästä lämpenemisestä, mutta suunta oli määritelty: tutkimusmäärärahat alkoivat keskittyä valituille tutkimussuunnille, ja näin kuva vahvistui läpi 2010-luvun. Nyt asia näyttää selvältä. Ilmasto lämpenee ja syynä ovat kasvaneet hiilidioksidipäästöt.

Kysymys ei enää olekaan se, onko ilmasto lämpenemässä. Sen todistamisen myötä mukaan tuli politiikan kannalta paljon merkittävämpi oletus, jonka pitävyydestä ei ole juuri tietoa tänäkään päivänä. Pysäytämmekö me Euroopan unionissa ja Suomessa ilmaston lämpenemisen nyt valitulla politiikan suunnalla, kiristämällä nopeasti päästötavoitteita? Pelastaako maailman se puolue ja poliitikko, joka keksii vaatia epärealistisimmat tavoitteet CO2-päästöjen vähentämiseen? Vai kannattaisiko pitää järki mukana.

Minua hirvittää vallitseva yksisilmäisyys ja ehdottomuus. Minua huolestuttaa kollektiivinen ryhmäpaine, jossa ihan täyspäisen oloiset ihmiset julistavat ainoaa oikeaa tietä ja leimaavat samalla kaikki muut vastuuttomiksi, tietämättömiksi, sokeiksi tai ihan vaan ääliöiksi. Tällaisessa ilmapiirissä suurin osa ihmisistä vaikenee. Yleensä siksi, etteivät halua joutua epäsuotuisaan valoon. Mutta myös siksi, että tavallinen ihminen ei oikeasti voi tietää, pitäisikö hänen lopettaa astmapiipun käyttö ilmastomuutoksen takia vai ei.

Epäilyksen siemen on kuitenkin itänyt ja ennustan, että seuraavaksi versoo vaihtoehtoinen ”totuus”: ilmastopuheet ovat humpuukia ja siitä vouhottavat poliitikot joutavat vaihtoon. Tätäkö halutaan?

Voi kun tarina olisi edennyt toista rataa tämän parinkymmenen vuoden aikana. Kunpa olisi maltettu ottaa toisenlainen perspektiivi. Sellainen, jossa maailmanlopulle annetaan armeliaasti vaikkapa 50 vuotta aikaa, joka käytetään teknologisten läpimurtojen kehittämiseen.

Mutta ei se ole vieläkään myöhäistä.

Cleantech on laaja käsite, josta on puhuttu Suomen seuraavana pelastajana. Hyvä näin, kaikki mitä ns. Cleantech-yritykset saavuttavat, on meille kotiinpäin. Mutta myöskään puhtaan teknologian kehittämiseen ei pitäisi suhtautua pelkästään tuomiopäiväennustusten pohjalta. Todellinen tavoite pitää olla läpimurroissa. Esimerkkejä muhii jo Suomessa ja muualla.

Seuraava teollinen vallankumous ei olekaan hiilidioksidipäästöjen lopettaminen, kuten äänekäs enemmistö (?) ilmastokiimassaan kuuluttaa, vaan hiilidioksidin talteenotto ja sen kierrätys energiantuotannossa ja muille tarvitseville tuotannonaloille. Samalla äärimmäiset CO2-päästöjen vähennystavoitteet, joista nykyään lähes kaikki puolueet käyvät kilpalaulantaa, kannattaisi laittaa maltillisemmalle aikajanalle.

Uusien innovaatioiden myötä pääsemme toki siihenkin aikaan, jossa energia muuttaa muotoaan ilman että ilmakehään tarvitsee vapauttaa lisähiilidioksidia. Mutta se aika ei ole nyt, eikä taloudellisesti kestävällä tavalla vielä kymmenen vuodenkaan kuluttua. Lapset voivat syödä juustoleipänsä ja minä aion ottaa tötsät astmapiipustani.

Muuten käy niinkuin lentokoneessa varoitetaan. Jos et laita happinaamaria ensin omille kasvoillesi, et voi auttaa ketään muutakaan. Tässä vertauksessa ei ole kyse itsekkyydestä, vaan siitä, että ilman toimivaa taloutta suomalaiset ja muut EU-kansalaiset kyykähtävät ilmastojuoksussaan ennen ensimmäistä kaarretta.

Tämä ei ole 100 metrin pikapyrähdys, vaan vähintään kymmenen kilsan hölkkä. Se joka ei vedä itseään hapoille, pääsee maaliin.

Julkaistu IL-blogissa 10.4.