Ilmastokiiman kourissa, IL-blogi
10.4.2019
Tässä blogissa on kaksi asiaa. Ensinnäkin ilmastonmuutos-meteli on mennyt överiksi mediassa ja politiikassa. Toiseksi, ilmaston lämpeneminen pysäytetään teknologialla, koska talouden täytyy pysyä koko ajan rinnalla. Jos homma yritetään ratkaista kymmenessä vuodessa rajuilla päästövähennyksillä Euroopassa, on seurauksena pelkkä poliittinen vallankumous.
Lievä astmani paheni piirun, kun luin uusimman uhkauksen. Brittitutkijat kehottavat minua lopettamaan astmapiipun käytön, koska sen sisältämä ponnekaasu on myös kasvihuonekaasu. Tarvitsemani neljä suihkausta päivässä vastaa noin 10 kilometrin autoilua. Sain henkisen hengenahdistuksen.
Vastaavia juttuja tulvii mediassa tiheään. Kymmenen vuoden takaisista uhkakuvista on tultu kaiken läpitunkevaan ahdistukseen, jossa meistä jokainen on henkilökohtaisesti vastuussa maailman tuhoutumisesta. Jotta uhkavaatimus olisi tehokas, sen liitteenä on päiväys: jos emme tee riittävästi vuoteen 2030 mennessä, on kaikki liian myöhäistä. Olemme itsekkäitä, kuinka voimme tuhota maailman lastemme silmien edessä?
2000-luvun alussa, kun Al Goresta ei pettymyksekseen tullutkaan Yhdysvaltain presidenttiä, hän koki ilmastoherätyksen ja ryhtyi sen saarnamieheksi. Silloin tilanne oli vielä toinen. Talouspolitiikkaa tehtiin talouden realiteettien ehdoilla, samoin teollisuuspolitiikkaa. Ympäristöpolitiikkaa tehtiin ympäristön viitoittamana, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ympäröivän turvallisuustilanteen vaatimusten mukaan (paitsi Suomessa). Mutta sen vuosikymmenen loppuun tultaessa tilanne oli muuttumassa; ilmaston lämpeneminen alkoi näyttää erityisesti meteorologien tutkimuksissa väistämättömältä historialliselta tosiasialta.
Tapahtui merkittävä käänne. Laajentumisensa huumassa ollut Euroopan unioni halusi paikan maailman mahtitekijänä, ja välineeksi päätettiin ottaa ilmastopolitiikka. Syntyivät ensimmäiset EU:n yhteiset ilmastotavoitteet. Niiden hintalapusta ei ollut aikaa keskustella. Vajaassa kymmenessä vuodessa ”tieto ilmaston huolestuttavasta lämpenemisestä” oli ”lisääntynyt merkittävästi”. EU tulisi olemaan esimerkin näyttäjä ja maailman ilmastojohtaja.
Ilmastokiimassa elävien mukaan tuo 2000-luvun kehitys oli luonnollinen, koska tiedeyhteisön näkemys oli saavuttanut vuosikymmenen lopulla ”riittävän yksimielisyyden”. Tämä on erittäin tärkeä huomio. Kymmenen vuotta sitten maailman tiedeyhteisö nimittäin oli kaikkea muuta kuin yksimielinen ilmaston pysyvästä lämpenemisestä, mutta suunta oli määritelty: tutkimusmäärärahat alkoivat keskittyä valituille tutkimussuunnille, ja näin kuva vahvistui läpi 2010-luvun. Nyt asia näyttää selvältä. Ilmasto lämpenee ja syynä ovat kasvaneet hiilidioksidipäästöt.
Kysymys ei enää olekaan se, onko ilmasto lämpenemässä. Sen todistamisen myötä mukaan tuli politiikan kannalta paljon merkittävämpi oletus, jonka pitävyydestä ei ole juuri tietoa tänäkään päivänä. Pysäytämmekö me Euroopan unionissa ja Suomessa ilmaston lämpenemisen nyt valitulla politiikan suunnalla, kiristämällä nopeasti päästötavoitteita? Pelastaako maailman se puolue ja poliitikko, joka keksii vaatia epärealistisimmat tavoitteet CO2-päästöjen vähentämiseen? Vai kannattaisiko pitää järki mukana.
Minua hirvittää vallitseva yksisilmäisyys ja ehdottomuus. Minua huolestuttaa kollektiivinen ryhmäpaine, jossa ihan täyspäisen oloiset ihmiset julistavat ainoaa oikeaa tietä ja leimaavat samalla kaikki muut vastuuttomiksi, tietämättömiksi, sokeiksi tai ihan vaan ääliöiksi. Tällaisessa ilmapiirissä suurin osa ihmisistä vaikenee. Yleensä siksi, etteivät halua joutua epäsuotuisaan valoon. Mutta myös siksi, että tavallinen ihminen ei oikeasti voi tietää, pitäisikö hänen lopettaa astmapiipun käyttö ilmastomuutoksen takia vai ei.
Epäilyksen siemen on kuitenkin itänyt ja ennustan, että seuraavaksi versoo vaihtoehtoinen ”totuus”: ilmastopuheet ovat humpuukia ja siitä vouhottavat poliitikot joutavat vaihtoon. Tätäkö halutaan?
Voi kun tarina olisi edennyt toista rataa tämän parinkymmenen vuoden aikana. Kunpa olisi maltettu ottaa toisenlainen perspektiivi. Sellainen, jossa maailmanlopulle annetaan armeliaasti vaikkapa 50 vuotta aikaa, joka käytetään teknologisten läpimurtojen kehittämiseen.
Mutta ei se ole vieläkään myöhäistä.
Cleantech on laaja käsite, josta on puhuttu Suomen seuraavana pelastajana. Hyvä näin, kaikki mitä ns. Cleantech-yritykset saavuttavat, on meille kotiinpäin. Mutta myöskään puhtaan teknologian kehittämiseen ei pitäisi suhtautua pelkästään tuomiopäiväennustusten pohjalta. Todellinen tavoite pitää olla läpimurroissa. Esimerkkejä muhii jo Suomessa ja muualla.
Seuraava teollinen vallankumous ei olekaan hiilidioksidipäästöjen lopettaminen, kuten äänekäs enemmistö (?) ilmastokiimassaan kuuluttaa, vaan hiilidioksidin talteenotto ja sen kierrätys energiantuotannossa ja muille tarvitseville tuotannonaloille. Samalla äärimmäiset CO2-päästöjen vähennystavoitteet, joista nykyään lähes kaikki puolueet käyvät kilpalaulantaa, kannattaisi laittaa maltillisemmalle aikajanalle.
Uusien innovaatioiden myötä pääsemme toki siihenkin aikaan, jossa energia muuttaa muotoaan ilman että ilmakehään tarvitsee vapauttaa lisähiilidioksidia. Mutta se aika ei ole nyt, eikä taloudellisesti kestävällä tavalla vielä kymmenen vuodenkaan kuluttua. Lapset voivat syödä juustoleipänsä ja minä aion ottaa tötsät astmapiipustani.
Muuten käy niinkuin lentokoneessa varoitetaan. Jos et laita happinaamaria ensin omille kasvoillesi, et voi auttaa ketään muutakaan. Tässä vertauksessa ei ole kyse itsekkyydestä, vaan siitä, että ilman toimivaa taloutta suomalaiset ja muut EU-kansalaiset kyykähtävät ilmastojuoksussaan ennen ensimmäistä kaarretta.
Tämä ei ole 100 metrin pikapyrähdys, vaan vähintään kymmenen kilsan hölkkä. Se joka ei vedä itseään hapoille, pääsee maaliin.
Julkaistu IL-blogissa 10.4.