Maaseudun Tulevaisuus: EU:n maatalousvaliokunta antoi vihreää valoa Etelä-Suomen kansallisille tuille

29.4.2020

Etelä-Suomen kansallisen maataloustuen jatko sai vihreää valoa Euroopan parlamentin maatalousvaliokunnalta. Tähän olen tyytyväinen. Meidän leveysasteillamme, kulurakenteellamme, verotuksellamme ja kaupan keskittymisellämme myös kansallisia maataloustukia tarvitaan. Koronaviruspandemia vain vahvistaa tarvetta ylläpitää omaa tuotantoa järkevässä mittakaavassa.

Jatketaan työtä suomalaisen maa- ja metsätalouden hyväksi.

Lue koko uutinen täältä >

Suomen kansallinen etu, Maaseudun Tulevaisuus

17.5.2019

Hiljattain Suomessa on noussut esiin yllättävä maatalouspoliittinen näkemys. Ajatuspaja Libera julkaisi 7.5.2019 Fatim Diarran tekstin, jossa hän esitti 141-tuen lopettamisen olevan Suomen kansallinen intressi.

Siis sen EU:n luvalla Etelä-Suomen alueelle maksettavan kansallisen tuen, jolla on tärkeä rooli suomalaisen ruoantuotannon turvaamisessa. Sikatalouden ja siipikarjan lihan tuotannon kannalta tuki on erittäin tärkeä, myös kasvihuonetuotannolle se on varsin olennainen.

On vaikea ymmärtää näkemystä, jonka mukaan tuki olisi ongelmattomasti lakkautettavissa. Eiväthän Suomen tuotanto-olosuhteet ole muuttuneet ja kotimainen possunliha taistelee edelleen markkinoilla pysyäkseen houkuttelevana vaihtoehtona halvemmille ulkomaisille serkuilleen.

Juuri siksi olen jo useampaan otteeseen taistellut tuen jatkumisen puolesta. Tuoreimmat hyvät uutiset saatiin viime kuussa, kun europarlamentin maatalousvaliokunta hyväksyi tuen jatkon yhteisen maatalouspolitiikan seuraavalle toimintakaudelle eli vuosille 2021-27. Tämän vaalikauden osalta tarvittava työ on siis tehty.

EU:n yhteinen maatalouspolitiikka ei ole ollut avain helppoon huomiseen, kuten jokainen maatalouden harjoittaja tietää. En usko ylipäätään kenenkään ajattelevan, että CAP nykymuodossaan olisi ongelmaton paketti.

Siksi olisi toki hienoa, jos maatalouden kannattavuus saataisiin tasolle, joka mahdollistaisi markkinaehtoisen tuotannon ilman monimutkaista tukiviidakkoa. Todellisuus meidän leveysasteillamme, kulurakenteellamme, verotuksellamme, säädöksillämme ja kaupan keskittymisellämme on kuitenkin toinen.

Joskus maatalouspolitiikan kansallisia tukia moititaan tulonsiirtona verorahoista tuottajien taskuun. Tällainen sormella osoittelu kertoo yksinkertaisesti suomalaisen maatalouden merkityksen ja realiteettien ymmärtämättömyydestä.

Olen itsekin tiukka markkinaehtoisuuden kannattaja taloudenpidossa. On kuitenkin asioita, joiden kohdalla kolikon toinen puoli on painavampi. Ruoantuotannon vertaaminen mihinkään muuhun yritystoimintaan ei minun maailmassani ole kestävää. Siihen on kaksi painavaa syytä.

Ensimmäinen on se, että yhteisen maatalouspolitiikan nopealla alasajolla olisi tuhoisat seuraukset suomalaiselle ruoantuotannolle. Voisi melkein väittää, että viiden vuoden päästä lähikaupasta saisi etsimällä etsiä muuta kotimaista kuin perunaa, kaalia ja lanttua. Kaiken huipuksi se tuontiruoka olisi kotimaisen tarjonnan puuttuessa pian saman hintaista kuin sitä laadukkaampi kotimainen ruoka nyt.

Toinen ja sitäkin suurempi menetys olisi suomalaisen maaseudun katoaminen. Liian moni suomalainen ei enää ymmärrä, miten tärkeä asia maatalous eri muodoissaan Suomelle on. Paljonko maksaa kilo kansallisidentiteettiä?

Toisaalta viime vuosina on tullut myönteistä viestiä siitä, että kiinnostus ja arvostus kotimaista ruokaa kohtaan on kasvussa. Esimerkiksi joidenkin kauppojen käyttöön ottamat lisämerkinnät kotimaista alkuperää oleviin tuotteisiin ovat saaneet kuluttajilta lämpimän vastaanoton. Trendi ei kuitenkaan yksin riitä tasaamaan kannattavuuden laajempia haasteita.

Meidän päättäjien tehtävänä on huolehtia, että tuottajalla on edellytykset harjoittaa elinkeinoaan. Mutta valitettavasti myös päättäjissä on liian paljon heitä, joille suomalaisen maatalouden tulevaisuus tuntuu olevan yhdentekevää.

Tästä syystä haluan jatkossakin olla vaikuttamassa suomalaisen ruoantuotannon puolesta. Se on minulle sydämen asia.

Julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 17.5.

Saparossa on uuden alku, Maaseudun Tulevaisuus

10.2.2014

Lupasin viime vuonna tällä palstalla, että palaan vielä 141-tukeen. Nyt pöly on laskeutunut riittävästi, ja on aika kerrata.

141 ja 142-artiklat symboloivat suomalaiselle viljelijälle koko EU-jäsenyyden aikoinaan tuomaa muutosta. 141-tuesta muodostui Etelä-Suomen maataloudelle henkireikä, jota ilman tuotantoa oli vaikea kuvitella. Vaikka 141 oli alun perin ilmoitettu väliaikaiseksi ratkaisuksi, oli ero siitä todella vaikea ja haikea, jopa myrskyisä.

141 tuli tiensä päähän kun komissio ei suostunut sitä jatkamaan vuoden 2013 jälkeen. Etelä-Suomen maatalouden tukeminen oli jäämässä tyhjän päälle, joten tarvittiin vaihtoehto. Syntyi ajatus Lissabonin sopimuksen hyödyntämisestä, olihan maatalouspolitiikka siirtynyt yhteispäätösmenettelyyn ja parlamentti liittynyt neuvotteluihin.

141-tuen oikeusperusta kirjoitettiin uusiksi ja siirrettiin se osaksi EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa. Parlamentissa hyväksyttiin ”Lex Sarvamaa”, artikla 149a. EU:n ministerineuvostossa voitti ”Koskisen tie” ja numero hioutui artiklaksi 214a. Lopullisella numerolla ei tietysti ole mitään väliä, merkitystä on vain sillä, mitä päätöksellä saavutettiin.

Kun aikaa on hiukan kulunut, on tiloilta ja kokouksista alkanut kuulua viestiä: ei tämä sittenkään hullumpi juttu ollut. Viive on helposti ymmärrettävissä, sillä muutoksen todellisten vaikutusten arviointi vaatii aikaa. Kun katsoo rauhassa kokonaisuutta, on kuvio lopulta aika selkeä:

– vuodesta 2015 alkaen tuotantoon sidotun tuen reilu korotus hoitaa märehtijät
– hehtaarituen leikkauksilla pyritään paikkaamaan LFA-tuen korotuksella
– sika- ja siipikarjan tuet saivat seitsemän vuoden jatkoelämän; tänä ja ensi vuonna ne pysyvät jopa samana

Uuden mallisesta EU-ratkaisusta käydyssä keskustelussa on yksi mielenkiintoinen piirre: Harva on muistanut kiinnittää huomiota siihen, ettei 141-tuen loppuminen tarkoita tärkeän tukirahan katoamista. Suoraan Suomen pussista maksetusta 141-tuesta yli puolet vain siirtyy ensi vuonna EU:n budjetista maksettavaksi. Kun eräiltä tahoilta kuullun kritiikin perusteella voisi ajatella, että tehdyillä ratkaisuilla kuritetaan Suomen maataloutta, näyttää todellisuus siltä että EU:n taholta saamme maatalouden tueksi käytännössä saman kakun kuin ennenkin. Ja se on paljon parempi tulos kuin tarjolla ollut toinen tie: 141-tuen menettäminen ilman vaihtoehtoa.

Miksi siis heristää sormea ja muistuttaa tuen alenemisesta vuoteen 2020 saakka, jos vaihtoehtona olisi ollut tilanne, jossa tuki olisi loppunut parin vuoden kuluessa tai jopa saman tien kuin seinään? Kuuluihan myös 141-tuen perusteisiin, että sen tulee olla aleneva.

Aika vähän on kuultu myös siitä, että henkitoreissa olevat suomalaiset sikafarmarit saivat todellakin uuden mahdollisuuden. Sillä sitähän seitsemän vuotta jatkuva tuki tarkoittaa. Nyt on aika miettiä, millä konsteilla kotimainen possunliha tehdään markkinoilla niin paljon houkuttelevammaksi kuin sen halvemmat ulkomaiset serkkunsa, että se pelastaa itse itsensä – siis tuottajan. Sama koskee siipikarjaa.

Parasta tässä kaikessa on kuitenkin se, että tilanne on lopulta meidän omissa käsissämme. Suomalainen Saparopossu voi olla vielä kova sana ruokamaailmassa, jossa EU-karsinan toisesta päästä tulee mautonta ja onnetonta lihaa.

Ei se Etelä-Suomen kansallisen tuen muuttaminen 141:stä 214a:ksi ehkä hullumpi juttu ollutkaan.

Julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 7.2.2014.