Saparossa on uuden alku, Maaseudun Tulevaisuus
10.2.2014
Lupasin viime vuonna tällä palstalla, että palaan vielä 141-tukeen. Nyt pöly on laskeutunut riittävästi, ja on aika kerrata.
141 ja 142-artiklat symboloivat suomalaiselle viljelijälle koko EU-jäsenyyden aikoinaan tuomaa muutosta. 141-tuesta muodostui Etelä-Suomen maataloudelle henkireikä, jota ilman tuotantoa oli vaikea kuvitella. Vaikka 141 oli alun perin ilmoitettu väliaikaiseksi ratkaisuksi, oli ero siitä todella vaikea ja haikea, jopa myrskyisä.
141 tuli tiensä päähän kun komissio ei suostunut sitä jatkamaan vuoden 2013 jälkeen. Etelä-Suomen maatalouden tukeminen oli jäämässä tyhjän päälle, joten tarvittiin vaihtoehto. Syntyi ajatus Lissabonin sopimuksen hyödyntämisestä, olihan maatalouspolitiikka siirtynyt yhteispäätösmenettelyyn ja parlamentti liittynyt neuvotteluihin.
141-tuen oikeusperusta kirjoitettiin uusiksi ja siirrettiin se osaksi EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa. Parlamentissa hyväksyttiin ”Lex Sarvamaa”, artikla 149a. EU:n ministerineuvostossa voitti ”Koskisen tie” ja numero hioutui artiklaksi 214a. Lopullisella numerolla ei tietysti ole mitään väliä, merkitystä on vain sillä, mitä päätöksellä saavutettiin.
Kun aikaa on hiukan kulunut, on tiloilta ja kokouksista alkanut kuulua viestiä: ei tämä sittenkään hullumpi juttu ollut. Viive on helposti ymmärrettävissä, sillä muutoksen todellisten vaikutusten arviointi vaatii aikaa. Kun katsoo rauhassa kokonaisuutta, on kuvio lopulta aika selkeä:
– vuodesta 2015 alkaen tuotantoon sidotun tuen reilu korotus hoitaa märehtijät
– hehtaarituen leikkauksilla pyritään paikkaamaan LFA-tuen korotuksella
– sika- ja siipikarjan tuet saivat seitsemän vuoden jatkoelämän; tänä ja ensi vuonna ne pysyvät jopa samana
Uuden mallisesta EU-ratkaisusta käydyssä keskustelussa on yksi mielenkiintoinen piirre: Harva on muistanut kiinnittää huomiota siihen, ettei 141-tuen loppuminen tarkoita tärkeän tukirahan katoamista. Suoraan Suomen pussista maksetusta 141-tuesta yli puolet vain siirtyy ensi vuonna EU:n budjetista maksettavaksi. Kun eräiltä tahoilta kuullun kritiikin perusteella voisi ajatella, että tehdyillä ratkaisuilla kuritetaan Suomen maataloutta, näyttää todellisuus siltä että EU:n taholta saamme maatalouden tueksi käytännössä saman kakun kuin ennenkin. Ja se on paljon parempi tulos kuin tarjolla ollut toinen tie: 141-tuen menettäminen ilman vaihtoehtoa.
Miksi siis heristää sormea ja muistuttaa tuen alenemisesta vuoteen 2020 saakka, jos vaihtoehtona olisi ollut tilanne, jossa tuki olisi loppunut parin vuoden kuluessa tai jopa saman tien kuin seinään? Kuuluihan myös 141-tuen perusteisiin, että sen tulee olla aleneva.
Aika vähän on kuultu myös siitä, että henkitoreissa olevat suomalaiset sikafarmarit saivat todellakin uuden mahdollisuuden. Sillä sitähän seitsemän vuotta jatkuva tuki tarkoittaa. Nyt on aika miettiä, millä konsteilla kotimainen possunliha tehdään markkinoilla niin paljon houkuttelevammaksi kuin sen halvemmat ulkomaiset serkkunsa, että se pelastaa itse itsensä – siis tuottajan. Sama koskee siipikarjaa.
Parasta tässä kaikessa on kuitenkin se, että tilanne on lopulta meidän omissa käsissämme. Suomalainen Saparopossu voi olla vielä kova sana ruokamaailmassa, jossa EU-karsinan toisesta päästä tulee mautonta ja onnetonta lihaa.
Ei se Etelä-Suomen kansallisen tuen muuttaminen 141:stä 214a:ksi ehkä hullumpi juttu ollutkaan.
Julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 7.2.2014.
