Ajankohtaista

Opettajanhuoneen viesti päättäjille

15.2.2011

Kävin Ystävänpäivänä koulussa. Tarkemmin sanoen kävin neljässätoista helsinkiläisessä koulussa. Joukossa oli ala-asteita, yläasteita ja lukioita. Vein jokaisen koulun opettajanhuoneeseen vaaleanpunaisen kakun, koska tiedän että opettajat eivät saa tarpeeksi myönteistä tunnustusta työstään.

Kiireisimmistä opettajanhuoneista poistuin nopeasti ja vähin äänin, mutta monessa koulussa puhkesi laaja ja hyvä keskustelu lasten, nuorten ja koulujen tarpeista. Asian monimuotoisuudesta huolimatta nuo keskustelut on nopeasti summattu – ja havaintoihin on helppo yhtyä. Nyt tarvitaan vain tekoja.

Lapset elävät yhä vaikeammassa, haastavammassa ja monimutkaisemmassa maailmassa. He altistuvat kiihtyvällä vauhdilla ärsykkeisiin, joiden käsittelyyn heillä ei voi olla eväitä. Lapsilta odotetaan yhä enemmän, yhä pienempinä. Kotien tilanteet – niin ”ehjien” kuin ”rikkonaisten”, tai jo ”rikki” menneiden – ovat yhä enemmän sellaisia, joissa lapsille ei ole aikaa. Näiden haasteiden parissa työskentelevät koulujen opettajat. He ovat yleensä ne aikuiset, joita lapset elämässään eniten näkevät.

Kävin hyviä keskusteluja ryhmien koosta, kotien roolista ja lasten pahoinvoinnista. Pohdimme joidenkin opettajien kanssa sitä, miksi lasten ja nuorten kiistatta lisääntynyttä henkistä pahoinvointia on niin vaikea käsitellä julkisuudessa perin juurin.

Mutta ennen kaikkea yksi viesti oli selvä: koulujen ja opetuksen määrärahoihin ei saa enää kajota. Päinvastoin, niiden paikka ja merkitys on selvästi tunnistettava ja tunnustettava. On tehtävä laajakantoinen strateginen ratkaisu; on pidettävä parempi huoli Suomen ainoasta todellisesta pohjasta – tulevasta sukupolvesta.

Tämä vaatii myös poliitikoilta näkemystä, lujuutta ja asioiden selkeää priorisointia.