Nato-kansanäänestystä ei järjestetä sataan vuoteen
11.10.2010
Suomi ei koskaan liittynyt Natoon. Syy on viime kädessä 1990-luvun loppupuolen SDP:n sisäisessä valtataistelussa. Nyt kansanäänestystä asiasta ei voida järjestää, vaikka Natoon haluttaisiinkin, koska tulos olisi ”väärä”.
Kovia väitteitä, joten tässä muutama perustelu.
Suomessa opetettiin ainakin kahdelle sukupolvelle koulusta lähtien koko sodanjälkeisen Euroopan historia erittäin valikoivasti. Jos historiaa ylipäänsä koskaan voitaisiin kirjoittaa täsmälleen ”oikein”, voisi sanoa, että suomalaisille historia kirjoitettiin tietoisesti ”väärin”. Neuvostoliiton pelossa kylmän sodan leirien synnystä unohdettiin kertoa keskeisiä asioita.
Yhdysvaltojen roolista Euroopan jälleenrakennuksessa ei kerrottu, ja kun kerrottiin, kerrottiin valikoivasti. Tällaisesta asetelmasta ponnistivat korkeakouluihin 1960-luvun nuoret. Syntyi käsitys kahdesta samanlaisesta sotilasliitosta. Todella monet luulivat aivan vakavasti, että toinen niistä oli rauhan asialla. Ja se ei ollut Nato.
Keskeisin syy surkealle turvallisuuspoliittiselle ”keskustelullemme” on Venäjän varjo, josta suomalaiset eivät ole päässeet likimainkaan eroon. Sodanjälkeinen sukupolvi, tai kaksi, kasvoi käsitykseen pelottavasta Venäjästä – eikä heitä voi siitä tietenkään syyttää. 20 vuotta Baltian maiden itsenäistymisen jälkeen tämä ilmenee edelleen dramaattisella tavalla Suomessa. Joka ikinen kerta, kun Moskovasta heitetään koepallo suomalaisille, on reaktio hämmästyttävän yksinkertainen; Venäjän varjo kummittelee vahvana mielissä.
Väännetään rautalangasta. Venäjä on testannut Suomen turvallisuuspoliittisen keskusteluilmapiirin suvereenisuutta melko säännöllisin väliajoin, 1-2 kertaa vuodessa. Viimeisin esimerkki saatiin vakiotaholta, duuman ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajalta. Jyrki Kataisen sinänsä harmitonta Venäjä-kömmähdystä seurannut farssi pantiin tyytyväisinä merkille Moskovan ulkopoliittisilla käytävillä ja tiedustelupalveluissa. Tämä ei ole mitään poliittisesti värittynyttä kuvitelmaa, vaan faktaa, johon minulla on omat lähteeni.
Esimerkkejä voisi kaivaa läpi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen. Moskovassa tajuttiin vuosituhannen vaihduttua, ettei Suomi ollut uskaltanut käyttää sille auennutta ulko- ja turvallisuuspoliittista liikkumatilaa hyväkseen 1990-luvulla. Yhdysvaltain hallinto oli raivannut Suomelle avopaikan Nato-jäsenyyteen, mutta Suomen turvallisuuspolitiikan perusratkaisu seuraavien vuosikymmenten ajaksi ratkaistiin SDP:n sisällä. Tasavallan presidentti pelattiin ulos Mäntyniemestä ja Suomen historiassa alkoi jäädytetyn option aikakausi, joka jatkuu edelleen vahvana.
Kyllä, kirjoitan tarkoituksella ja ajatuksella ainakin vuosikymmeniä kestävästä vaiheesta. Juuri siksi, että 90-luvun loppupuoliskolla hallitus ei uskaltanut aloittaa todellista keskustelua Suomen turvallisuuspoliittisesta ratkaisusta. Muistan hyvin, kuinka pääministeri Paavo Lipponen pysyi lukuisista tivaamisistani huolimatta vuonna 1999 sen takana, ettei media ollut käynnistänyt tätä keskustelua.
Tällaisia kansakunnan keskeisiä ratkaisuja koskevia keskusteluja ei käynnistetä median taholta, jos poliittiset johtajat antavat sen tuppisuisina valua niskastaan kuin vesi hanhen selästä. Nyt, vuonna 2010, tilanne on oikeastaan vielä säälittävämmällä tolalla kuin 10 vuotta sitten. Kasvamassa on jo kolmas sukupolvi, joka kansanvalistuksen (ja ennen kaikkea sen puutteen) takia on täysin kykenemätön ottamaan faktoihin perustuvaa kantaa Suomen Nato-kysymykseen. Valheelliselle pohjalle sukupolvien ajan rakentunutta laajaa käsitystä ei muuteta yhdessä yössä.
Suuresti arvostamani Pertti Salolainen on toiveikkaampi. Hän on sanonut useassa yhteydessä, että mielipidemittauksissa Nato-kannatus kääntyy päälaelleen sinä päivänä, kun Suomessa sekä presidentti että hallitus ilmoittavat olevansa jäsenyyden kannalla. Lopputuloksen kannalta soisin hänen olevan oikeassa, mutta yhtään parempaa kuvaa demokratiastamme ei tämäkään vaihtoehto antaisi.
Tiedän, että minua pidetään monilla tahoilla hyvin Nato-myönteisenä henkilönä. Jotkut jopa kuvittelevat minun olevan ”Nato-kiihkoilija”. Minulle itselleni kysymys on paljon yksinkertaisempi. Läpi koko 1990-luvun Natoon, Euroopan turvallisuusarkkitehtuuriin, Yhdysvaltojen politiikkaan, Venäjän retoriikkaan ja Suomen viralliseen politiikkaan ja kulissien takaiseen keskusteluun hyvin perehtyneenä ihmisenä haluaisin vain, että koko totuus tästä farssista tulisi joskus esiin. Nykymenolla kasvamme kaikki koiranputkea, ennen kuin historia on kirjoitettu uusiksi.
P.S. Jaa että miksikö Suomen sitten pitäisi liittyä Natoon?
1. Suomen pitää istua pöydässä, jossa joka tapauksessa päätetään turvallisuuspoliittisesta ympäristöstämme.
2. Suomella ei ole pitkällä tähtäimellä muita mahdollisuuksia ylläpitää uskottavaa maanpuolustusta. Tämä on myös kustannuskysymys.
3. Suomen ei ole syytä pönkittää Venäjän sisäpoliittista peliä, joka rakentuu sellaisen maailman ja uhkakuvan esittämiselle, jota ei ole olemassakaan.
