Ajankohtaista

Meidän kaikkien yhteiset rahat, Aamulehti

12.2.2013

Missä kaksi suomalaista kohtaa, siellä ei yleensä puhuta Euroopan unionin budjetista. Jos olisi pakko puhua, vaikkapa työpaikan kahvihuoneessa, niin mitä tulisi ensimmäisenä mieleen? Jos työpaikalla ylipäätään on kahvihuonetta. Tai jos on työpaikkaa ensinkään.

Veikkaan, että mieleen ei tulisi ainakaan pitää EU:n budjetin puolia. Nuivaan asenteeseen on syitäkin, mutta kyllä suomalaisen kannattaisi hyvästä syystä olla EU:n rahoituksesta myös positiivisesti kiinnostunut. EU:n budjetti on YHDEN prosentin verran kaikkien 27 jäsenmaan yhteenlasketusta BKT:sta. Samalla se olisi tehokkain rajat ylittävä, kasvua ruokkiva työkalu – jos siihen oltaisiin valmiita satsaamaan. Sillä voitaisiin luoda myös Suomeen lisää työpaikkoja, kahvihuoneella tai ilman. Mutta ensin muutama kriittinen huomio.

EU-slangissa unionin budjettia kutsutaan ”monivuotiseksi rahoituskehykseksi”. Ja toden totta, sitä se onkin. Nykyinen suunnittelukausi on 7 vuotta ja se on liian pitkä aika. Seitsemässä vuodessa valtaosa valtionpäämiehistä vaihtuu ja parlamenttikin vaihtuu peräti kahteen kertaan. Tämä ei ole kovin demokraatista, eikä myöskään tehokasta. Esimerkiksi nyt lopuillaan olevaa, vuosien 2007-2013 rahoituskautta budjetoitaessa ei kenelläkään ollut hajuakaan vielä edessä päin olleesta ja sitten maailmaa ravistelleesta finanssikriisistä.

Järkevämpi olisi viiden vuoden kausi, joka alkaisi EU-parlamenttivaalien jälkeen ja seuraisi parlamentin ja komission toimikautta. Näin myös vaaleilla olisi vahvempi vaikutus EU:n varainkäyttöön.

Lisäksi budjettikaudella pitäisi toteuttaa puolivälitarkastelu, jolloin voitaisiin kriittisesti arvioida ohjelmien toteutusta ja rahoitustarvetta myös suhteessa suhdannetilanteeseen. Seuraavalla rahoituskaudella tämä olisi pitänyt tehdä vuonna 2018, jolloin myös seuraavan budjetin valmistelu todellisuudessa olisi alkanut, jos rahoituskaudesta olisi jo nyt tehty viisivuotinen vuosille 2016-2020. Nyt olisi voitu kiistelyn sijaan sopia siitä, että 2014 ja 2015 olisi budjetoitu erikseen yksivuotisina.

Nykyinen tapa valmistella ja käsitellä budjettikehyksiä on huono myös siksi, että se perustuu liiaksi olemassa oleviin menoihin. Sen sijaan, että käydään keskustelua siitä, mille eri linjoille pitäisi kohdentaa enemmän tai vähemmän varoja, pitäisi tarkastella perusteellisemmin eri toimien ja ohjelmien vaikuttavuutta. Eli suomeksi sanottuna sitä, käytetäänkö rahat enemmän vai vähemmän hyvin ja tehokkaasti.

EU:n budjetin pitäisi keskittyä nykyistä vahvemmin yhteisen lisäarvon, kasvun ja hyvinvoinnin tuottamiseen. Tämä tapahtuisi esimerkiksi tukemalla enemmän opiskelijavaihtoa, tutkimusohjelmia ja rajat ylittäviä yhteisiä hankkeita. Hyvä esimerkki meitä suomalaisia suuresti hyödyttävästä hankkeesta olisi suunnitteilla oleva Rail Baltica, luotijunayhteys Tallinnasta Varsovaan. Se antaisi kaivatun piristysruiskeen vientiteollisuudelle ja loisi varmasti lisää työtä ja hyvinvointia Suomea myöten.

Ikävä esimerkki rahojen tehottomasta käytöstä on puolestaan rakennerahastojen virheluku, joka vaihtelee valtavasti jäsenvaltiosta toiseen. Kun Suomen virheluku on nollassa, niin vuonna 2011 keskiarvo oli 7,7 prosenttia. Se kertoo useiden miljardien eurojen virheistä. Tiukempi valvonta ja rangaistukset säästäisivät kaikkien jäsenmaiden kansalaisten yhteisiä varoja.

Kasvua ruokkiville ja tulevaisuuteen panostaville hankkeille esitetään usein vastakohtina EU:n yhteinen maatalouspolitiikka ja alueiden tukeminen. Nämä kaksi vievät yli 80 prosenttia EU:n budjetista. On helppoa haukkua EU:n yhteisten varojen käyttöä niiden ”haaskaamisesta tuottamattomaan maatalouteen”.

Kovin hedelmällistä tämä kritiikki ei kuitenkaan ole. Ruokahuollon turvaaminen, puhdas lähiruoka ja sen edellyttämä maaseudun elinvoima ovat niinikään tärkeitä yhteisiä arvoja. Ei suomalainen, eikä muukaan eurooppalainen maatalous ja ruoan tuotanto kestä ruokamarkkinoiden kansainvälisiä heilahteluja. Siksi yhteisestä maatalouspolitiikasta ja sen rahoituksesta on pidettävä kiinni jatkossakin. Ja tämä on juuri se osa EU:n yhteistä rahoituspohjaa, josta suomalaisessa kahvipöydässä kannattaisi sen Varsovan luotijunan lisäksi olla kiinnostunut ja jopa innostunut.

Suomi valitsi EU:n rahoituskehykseen neuvottelulinjan, joka siirsi luotijunan hamaan tulevaisuuteen. Linja ei myöskään erityisesti tukenut Euroopan parlamentissa saavutettua, Suomen kannalta erinomaista maatalousratkaisua. Ymmärrän Suomen ajamaa tiukkaa budjettilinjaa, koska kansalaisille on vaikea perustella kansallisen maksuosuuden kasvattamista.

Suomalaisten nettomaksun näkökulmasta Suomen neuvottelijat onnistuivatkin erinomaisesti – täysin päinvastoin kuin Timo Soini yrittää syöttää julkisuuteen. Tehokkaampaa Suomen linjan ajaminen olisi kuitenkin ollut, jos rahoituksesta olisi osoitettu tarkemmin myös säästökohteet.

Yksi tällainen säästöjen kohde olisi jäsenmaksupalautukset. Britannian pysyvästä palautuksesta puhutaan paljon, mutta usein unohdetaan Ruotsin, Hollannin, Itävallan ja Saksan maksupoikkeukset. Nämä kaikki maksupoikkeukset maksavat yhteensä Suomelle sata miljoonaa euroa vuodessa. Vertailun vuoksi, Ruotsin nettohyöty maksupoikkeuksista on suurin piirtein saman verran.

Sen sijaan, että Suomikin harkitsi siirtymistä muiden mukana jonoon vaatimaan helpotuksia jäsenmaksuihin, olisi neuvoston eli jäsenmaiden pitänyt pohtia yhdessä, mistä EU:lle luodaan yhteisiä omia varoja. Ensimmäiseksi olisi voinut lopettaa kaikkien jäsenvaltioiden maksupoikkeukset.

Viime perjantaina saavutettu neuvoston budjettisopu joutuu nyt EU-parlamentissa todella perusteelliseen syyniin. Paine budjetin hyväksymiseen on kova. Silti sen hylkääminen on yhä täysin mahdollista.

Julkaistu tiivistettynä Aamulehdessä 10.2.2013.