Ajankohtaista

Libya, Suomi ja pyhä ulkopolitiikka

5.4.2011

Keskustelu Suomen Libya-ratkaisusta muistuttaa ikävällä tavalla ”keskustelua” Suomen Nato-jäsenyydestä. Asiasta vallitsee poliittinen yksimielisyys kaikkien puolueiden ja Tasavallan presidentin kesken, mutta kansalla ei ole hajuakaan päätöksen todellisista vaikuttimista. Tai tarkemmin sanoen päätöksen tekemättä jättämisen, siitähän on kyse.

Molemmissa tapauksissa taustalla vaikuttaa Suomen perinteinen tapa tehdä ulkopolitiikkaa. Kun keskustelua ei ole voitu käydä täysin rehellisesti, ei sitä voi käydä enää viime metreilläkään. Sääliksi kävi, kun ulkoministeri Alexander Stubb joutui viime viikolla toteamaan, että osallistuminen Libyan lentokielto-operaatioon ”olisi ollut iso muutos Suomen ulkopolitiikkaan. Sellaisesta pitää käydä laaja kansalaiskeskustelu”. Asia on tietenkin juuri näin. Paradoksaalista on vain se, että keskustelun käymättömyys on perustelu status quolle. Tulee jälleen mieleen, kuinka 1990-luvun lopulla Paavo Lipponen tuskaili Nato-keskustelun olemattomuutta patistelemalla toimittajia käynnistämään keskustelun.

Sanon tämän suoraan. Suuri poliittinen kansalaiskeskustelu ulko- ja turvallisuuspolitiikasta voidaan käydä vain siten, että poliittiset päättäjät käynnistävät sen ja osallistuvat siihen. Kaikki muu on pään työntämistä puskaan.

Suomen Hornet-linjauksen takana voi olla myös hyvä syy, kuten operaation olematon sotilaallinen valmistelu. Kirjoitin tuoreeltaan sotilasoperaation alettua US Puheenvuorossa 21.3. näin: ”Libyan operaation ensihetkistä lähtien oli selvää, että se on erittäin riskialtis retki. Tämän mittaluokan sotilasoperaatioita ei pitäisi polkaista pystyyn näin hätäisellä suunnittelulla.”

Suomi ei ehkä halua riskeerata ensimmäistä osallistumistaan kansainväliseen sotilaalliseen rauhaanpakottamisoperaatioon osallistumalla hässäkkään, jossa operaatiota johtavat Nato-kenraalit voivat vain kiroilla poliitiikkaa ja tehdä parhaansa. Näin tulkitsen myös presidentti Martti Ahtisaaren ulostulon maanantaina 4.4., ”Hornetien lähettäminen olisi ollut järjetöntä”. Olisi vain parempi, jos todellisista syistä puhuisivat ääneen myös he, jotka ulkopolitiikkaa johtavat.

Saattaa hyvinkin olla myös niin, että todellinen syy löytyy yhdestä osoitteesta. Niin kauan kuin ulkopolitiikkaa johtaa Tasavallan presidenttinä Tarja Halonen, Suomi ei lähetä Hornet-hävittäjiään minkäänlaisiin sotilaallisiin tehtäviin. Olivat ne sitten huonommin tai paremmin valmisteltuja.

Pienen Suomen ulkopolitiikan selkeimpiin perinteisiin kuuluu pragmaattisuus, käytännönläheisyys. Siitä huolimatta on todella ikävää, ettei tästä pyhästä politiikasta vieläkään käydä kunnollista keskustelua. Libyan osaltakin tilanne on kaikkea muuta kuin ohi, ja Suomi saattaa joutua jo lähipäivinä tai -viikkoina muodostamaan kannan osallistumisesta EU:n taistelujoukkojen kautta sotilasoperaatioon.

Voimme vain toivoa, ettei isompi ja suoraan Suomea koskeva kriisi tule maamme syliin samalla tavalla ”yllättäen” kuin Libyan tilanne. Nato-jäsenyyden kanssa käy nimittäin samalla tavalla, jos poliitikot ovat pitäneet päät puskissa loppuun saakka. Se olisi sitten ”iso muutos Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, josta olisi pitänyt käydä laaja kansalaiskeskustelu”.