Ajankohtaista

Leivän murtamisesta, Maaseudun Tulevaisuus

11.10.2013

Kyllä, aion kirjoittaa tällä palstalla vielä kolmannenkin kerran tänä syksynä Etelä-Suomen kansallisen tuen historiasta ja tulevaisuudesta, mutta en vielä. Sen aika on vasta sitten, kun kukko on kiekaissut kolmasti ja niin neuvosto, komissio kuin parlamenttikin ovat antaneet lopullisen sinetin tuen siirtämisestä osaksi EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa.

Tällä kertaa haluan haastaa ajattelemaan toisesta näkökulmasta keskeisiä kysymyksiä; tuottajan ja kuluttajan suhdetta, ruoan hintaa Suomessa ja ennen kaikkea ruoan tuotannon kannattavuutta.

Ruoka ei Suomessa ole halpaa, ei edes edullista. Ruoan kalleus tuntuu kuluttajan lompakossa, mutta ei tuottajan kukkarossa. Kun kansallisen tuen määrä on joka tapauksessa aleneva ja samaan aikaan myös EU nipistää budjettiaan kaikilla alueilla, on tuottajan huoli huomisesta täysin ymmärrettävä.

Samaan aikaan kaupan marginaali on kasvanut koko 2000-luvun ajan. Vähittäiskaupan kaksi suurta ovat jo vuosikausia nostaneet tasaisen tappavasti kuluttajahintoja. Terveen kilpailun vallitessa tällainen toiminta, voittomarginaalin kasvattaminen vuodesta toiseen, ei ole mahdollista.

Tuottajien näkökulmasta kahden suuren duopoli on aiheuttanut sen, ettei tuottajilla kovinkaan usein ole mistä valita. Ei ole kilpailijaa, jonka luo mennä kohtelun paranemiseksi.

Ajankohtainen 141-keskustelu ja oma esitykseni 149-artiklasta voidaan myös kietoa keskusteluun kaupan asemasta. Kuinka suuri osa kaikista tuotantotuista – niin kansallisesta kuin EU-tuestakin – jää keskusliikkeiden marginaaliin, alas painettujen tuottajahintojen myötä? Missä määrin tuottajia tuetaan siksi, että keskusliikkeet eivät ole vuosiin joutuneet maksamaan ”käypää” hintaa tuottajille vaihtoehtojen puuttuessa? Voidaanko vähittäiskaupan avaamisella kilpailulle parantaa tuottajahintoja ja näin helpottaa sopeutumista tukimäärän alenemaan?

Yhtälössä on lopulta tärkeintä, että kaikki voivat suhteellisen hyvin. Aivan samalla tavalla kuin kansallisessa tuessakin tärkeintä on sen mahdollisimman onnistunut turvaaminen, eikä se, onko artiklan numero 141 vai 149. Tuotantoketju, jossa voitot keskittyvät kahdelle keskusliikkelle sen sijaan että jakautuisivat tasaisemmin koko ketjun varrelle, ei voi olla kovin terve.

Eiköhän tehdä seuraavaksi jotain tällekin asialle.

Julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 11.10.2013.