Historiallinen käänne, IL-blogi
29.3.2017
Britannian ero Euroopan unionista on onneton asia. Eroneuvotteluissa ei ole voittajaa, on vain häviäjiä. Mutta tätä liittoa ei koskaan ollut tarkoitettukaan kestämään.
Britit olivat alusta alkaen vastahakoisia unionin jäseniä. Heidän johtajansa tiesivät jäsenyyden ensi hetkistä alkaen, että Euroopan yhdentymisen ytimessä oli nimenomaan politiikka, ei talous. Silti he toimivat kaikilla Britannian jäsenyyden viidellä eri vuosikymmenellä aivan kuin kyseessä olisi vain ja ainoastaan taloudellinen liitto. Itse asiassa he menivät vielä pidemmälle: Britannia halusi olla liitossa, mutta ei noudattaa sen yhteisiä sitoumuksia.
1980-luvulla Britannia vaati liitosta ”rahat takaisin”, ja sai pysyvän erillisjärjestelyn jäsenmaksun palautuksesta. 90-luvulla britit kieltäytyivät vapaasta liikkuvuudesta, joka on koko poliittisen unionin keskeinen idea. 2000-luvulla he jäivät ulos valuuttaunionista, joka hitsasi poliittista ja taloudellista liittoa syvemmäksi. Eihän tällainen avioliitto voi lopulta päättyä kuin eroon.
Historia on moneen kertaan todistanut, että asiat voivat kääntyä aivan toiseen suuntaan kuin tietyssä ajassa ja paikassa varmalta näyttää. Siksi Britannian eron seurauksistakaan ei pitäisi valaa kannuja. Kerronpa nyt kuitenkin, miltä asiat nykyvalossa näyttävät.
Ensimmäinen huomio liittyy Britannian asemaan maailmassa, ja tämä on brittien itsensä kannalta ehkä kaikkein tärkein huomio. Britannian merkitys kansainvälisessä politiikassa ja taloudessa vuonna 2017 on täysin toinen kuin se oli 70 vuotta sitten.
Toisen maailmansodan jälkeen Winston Churchill näki kuuluisassa Zurichin puheessaan ”Euroopan Yhdysvallat” eurooppalaisten historiallisena tehtävänä, jotta voisimme elää vauraudessa ja rauhassa. Silloisessa maailmassa Churchill ei nähnyt Yhdistyneitä Kuningaskuntia tuon vision tasolla olleen unionin jäsenenä, koska tuolloin brittiläinen kansainyhteisö eli vielä voimansa tunnossa. Ajatus oli, että sodan jälkeisen maailmanjärjestyksen määrittelevät Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Britannia sekä Ranskan ja Saksan välttämättömän yhteisen tulevaisuuden ympärille rakentuva Eurooppa.
Kuten tiedämme, maailma on noista päivistä muuttunut perusteellisesti. Siirtomaat itsenäistyivät ja talous globalisoitui. Britannialla ei enää yksin ole mitään mahdollisuuksia ohjata tulevaisuuden suuntaa. Mutta tämä tosiasia jäi Brexit-kansanäänestyksessä täysin jalkoihin. Churchill kääntyi taatusti haudassaan monta kertaa, kun hänen rakas konservatiivipuolueensa unohti tosiasiat ja historiallisen kontekstin.
Valtiojohdon tärkein tehtävä on ajaa kansakunnan etua vallitsevissa olosuhteissa, ei menneisyyden muistoissa. Jos Winston Churchill olisi ollut pääministeri vuonna 2013, hän ei olisi luvannut kansanäänestystä EU-jäsenyydestä, vaan selittänyt kansalle, miksi Britannian kannattaa olla unionin jäsen.
Tästä seuraa toinen huomio, joka liittyy talouteen: juuri siihen, mistä britit itse puhuivat koko jäsenyytensä ajan vuodesta 1973 alkaen. Britannian talous on valtavan riippuvainen Euroopan unionista. Se on moninkertaisesti riippuvampi EU:n muiden suurten jäsenvaltioiden, Saksan, Ranskan ja Italian talouksista, kuin näiden valtioiden taloudet ovat riippuvia Britanniasta. Kaikki faktat puhuvat sen puolesta, että brittien kansantalous häviää EU-erossa paljon enemmän kuin jäljelle jäävä unioni.
Tästä taas seuraa kolmas huomio, jolla saattaa olla kauaskantoisia poliittisia seurauksia Britanniassa: suurimpia häviäjiä tulevat olemaan pienituloiset ja kouluttamattomat britit. Kun EU:n sisämarkkinoiden tuomat suhteelliset edut katoavat, ensimmäisenä ja eniten kärsii työvoimavaltainen teollisuus. Julmaa ironiaa siis, mutta eniten kärsivät he, jotka eniten eroa halusivat.
Neljäs huomio on se, että koko Britannian tulevaisuus on nyt vaakalaudalla. Skotit ja pohjoisirlantilaiset tekivät jo viime vuonna selväksi, että he halusivat pysyä EU:ssa. Uskon, että kun ero nyt todella on tapahtumassa, tämä halu vain vahvistuu. Lontoo joutuu käymään monen rintaman taistelua vasten tahtoaan. Skotit järjestävät kansanäänestyksensä tarvittaessa ilman hallituksen lupaakin. Äärimmäisessä tapauksessa brittiläisestä imperiumista olisi 2020-luvulla jäljellä vain Englanti.
Viides ja viimeinen huomio on rohkein ja tärkein EU:n kannalta. Brexit ja sitä seurannut Donald Trumpin voitto Yhdysvalloissa rakentuivat demagogiselle kampanjoinnille, joissa tosiasioiden merkitys käännettiin päälaelleen. Demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen maailmassa kasvaneiden sukupolvien selvä enemmistö ei hyväksy näin radikaalia muutosta, vaan nousee jaloilleen ja käy vastaiskuun.
Siksi emme nähneet Geert Wildersin voittoa Hollannissa. Siksi emme tule näkemään Marine Le Penin voittoa Ranskassa. Ja siksi tulemme näkemään 2020-luvulla entistä yhtenäisemmän Euroopan unionin. Toivon englantilaisille menestystä tässä maailmassa.
Julkaistu IL-blogissa 29.3.2017.
