Cameronin EU-paradoksi, Nykypäivä
20.11.2015
Iso-Britannian pääministeri, konservatiivipuolueen David Cameron on ajautunut tilanteeseen, jota jokainen poliitikko pelkää. Poliittinen liikkumatila on käynyt niin pieneksi, että on pakko yrittää miellyttää hieman kaikkia, muttei täysin ketään. Pelissä on Britannian EU-jäsenyyden lisäksi Cameronin ja hänen puolueensa poliittinen kannatus.
Cameron esitti viime viikolla vaatimuksensa siitä, miten Iso-Britannian EU-jäsenyysehtoja tulisi muokata, jotta Britannia voisi pysyä unionin jäsenenä. Cameron on luvannut taistella sen puolesta, että jäsenyys jatkuu vuoden 2017 loppuun mennessä järjestettävän kansanäänestyksen jälkeenkin, jos jäsenvaltiot pääsevät Britannian kanssa sopuun jäsenyysehdoista.
Ehtona jäsenyyden jatkumiselle Cameron esitti vaatimuksen, että euroalueen ulkopuolisten jäsenvaltioiden intressit huomioidaan paremmin päätöksenteossa ja yhteismarkkinoilla. Cameron vaati kilpailukyvyn asettamista EU-päätöksenteon ytimeen sekä kansallisen suvereniteetin vahvistamista. Lisäksi Cameron esitti vaatimuksen siirtolaisuuden hillitsemisestä sekä Britannian mahdollisuudesta kaventaa maahanmuuttajien oikeuksia sosiaaliturvaan.
Britannian EU-suhde on ollut monimutkainen koko EU-jäsenyyden ajan. Toisaalta Iso-Britannia on ollut aktiivisesti mukana Euroopan unionin kehittämisessä, erityisesti sisämarkkinoiden ja turvallisuuden osalta. Tiivistyneen yhteistyön aikana Britanniaa on kuitenkin syytetty siitä, että se on usein kykenemätön tekemään kompromisseja ja haluaa poimia integraatiosta ainoastaan ne asiat, jotka sopivat suoraan sen omaan agendaan.
Britannian EU-eroa eivät muut jäsenvaltiot tietenkään toivo, tuskin myöskään Cameron. Molemminpuoliset edut ovat liian suuret. Britannia hyötyy sisämarkkinoista, mutta myös unioni hyötyy Britannian osallistumisesta sisämarkkinoihin.
Erolla voisi olla vaikutusta myös Britannian suhteisiin Yhdysvaltoihin. EU-alueesta tulee entistä tärkeämpi kauppakumppani Yhdysvalloille, jos ja kun vapaakauppasopimus saadaan aikaan. Britannia jäisi näistä hyödyistä paitsi irrottautuessaan unionista ja joutuisi neuvottelemaan kahdenväliset kauppasuhteet Yhdysvaltoihin, mikä ei tunnetusti vastaa Yhdysvaltojen kauppapoliittisia prioriteetteja.
EU-vastaisuus on kuitenkin vahvistunut Iso-Britanniassa. Yhdistyneen kuningaskunnan itsenäisyyspuolue UKIPin menestys viime vaaleissa sai kaikki varpailleen. Cameron onnistui voittamaan vaalit, mutta yhtenä päätekijänä tässä oli hänen lupauksensa järjestää kansanäänestys unionin jäsenyydestä. Nyt Cameronin pitää saada muiden jäsenmaiden hyväksyntä maansa erityisasemalle saadakseen kansalaistensa hyväksynnän.
Vaikea EU-suhde on kuitenkin johtanut siihen, että Iso-Britannia on osittain menettänyt asemansa EU-päätöksenteon keskiössä. Nyt Britannia haluaisi saada vaikutusvaltaansa takaisin, mutta ei ole valmis sitoutumaan unioniin. Haluaa olla samaan aikaan ulkona ja sisällä.
Iso-Britannian EU-asetelma on mahdoton. Ratkaisujen tekeminen pääasiassa EU-kriittisten äänestäjien pelossa on ajanut sen umpikujaan. Olkoon tämä opetuksena muillekin jäsenvaltioille. Valtiolla tulee olla selkeä EU-politiikka, jota noudatetaan johdonmukaisesti. Vaikutusvalta poliittisessa päätöksenteossa luodaan päätöksiin sitoutumisen kautta, ei jättäytymällä niiden ulkopuolelle.
Britannian EU-politiikka on toki ollut johdonmukaista, mutta uhmaa fysiikan lakeja.
Julkaistu Nykypäivässä 20.11.2015.
