Realismia ilmastopolitiikkaan, Maaseudun Tulevaisuus
25.10.2019
Keskustelu ilmastonmuutoksesta ja sen vastaisista toimista käy kiivaana. Toimia tarvitaan, ja maapallon lämpenemistä aiheuttavia kasvihuonekaasupäästöjä tulisi vähentää globaaleilla kentillä. Ilmastopolitiikan pelisääntöjen muodostaminen onkin monitasoinen rakennelma – YK:n ilmastosopimus, EU:n ilmastotavoitteet ja Suomen kansallinen politiikka pyrkivät kaikki osaltaan vaikuttamaan kaavailtuun 1,5 asteen päästövähennystavoitteeseen.
EU on sitoutunut vähentämään kasvihuonepäästöjään vähintään 40% vuoteen 2030 mennessä verrattuna vuoteen 1990. Niin päästökauppa-, kuin taakanjakosektorikin laittavat kumpikin oman painonsa vaakakuppiin. Pyrkimykset LULUCF-sektorin rokottamiseksi heittävät lisää vettä myllyyn, ja uusiutuvalle energialle ja energiatehokkuudelle on omat tavoitteensa EU:n lainsäädännössä.
Rinteen hallitus on esittänyt Suomen vastaavaksi vähennystavoitteeksi 55% vuoteen 2030 mennessä hiilineutraaliuden saavuttamiseksi. Euroopan tasolla tavoite vaikuttaa melko kunnianhimoiselta. Käytännön toimista tai budjetin allokoinnista vähennysten toteuttamiseksi ei myöskään vielä ole päätetty.
Nämä tavoitteet herättävät ajatuksia, ja spekulointi on kiivasta kahvipöydissä. Kaikki haluavat löytää ratkaisuja keinoja kaihtamatta, mutta vauhtinopeus saattaa sokaista kokeneimmankin keskustelijan.
Me kaikki olemme varmastikin samaa mieltä siitä, että maailma ei voi pyöriä yli varojensa kuten se tällä hetkellä tekee. Eli muutoksia tarvitaan, mutta millä ehdoilla?
Tämänpäiväisestä keskustelusta unohtuvat helposti talouden realiteetit. 2000-luvun alussa talous- ja teollisuuspolitiikkaa tehtiin talouden realiteettien ehdoilla, ja ympäristöpolitiikkaa ympäristön viitoittamana. Tässä on kuitenkin nähty merkittävä käänne, ja tilanne on muuttunut 2010-luvulle tultaessa. Ilmastopolitiikasta on tullut väline suurvaltojen taistossa maailman johtajuudesta.
Tällä hetkellä Kiina ja Intia ovat suurimpien saastuttajien joukossa, ja Yhdysvaltojen osalta peli näyttää menetetyltä. Sanotaan, että EU:n pitäisi näyttää toimillaan esimerkkiä muulle maailmalle. Mutta toinen kysymys onkin, että seuraako muu maailma todella perässä?
Todellinen tavoite pitää olla teknologisten läpimurtojen kehittämisessä. Ilmastonmuutosta ei pysäytetä vain hiilidioksidipäästöjen vähentämisellä, vaan meidän on tavoiteltava päästöjen talteen ottamista ja kierrättämistä energiantuotannossa muille tarvitseville tuotannonaloille. Suurin osa ratkaisua on hiilen sitomisen lisääminen.
Ilmastonmuutoksen torjunta tulisi tapahtua taloudellisesti kestävällä tavalla. Metsittäminen siellä missä metsiä ei ole ja hiilipörssin perustaminen ovat tässä ratkaisun avaimia. Hiilidioksidipäästöjen talteen ottamiseen on tulossa myös uusia teknologioita. Suomessa myös esimerkiksi cleantech-liiketoiminnasta on povattu merkittävää mahdollisuutta tulevaisuudessa.
On äärimmäisen tärkeää, että päästövähennyksiin löydetään kustannustehokkaat ja markkinaehtoiset keinot, joiden avulla mahdollistetaan tarvittavat investoinnit.
Katse pitäisi siis kääntää riittävän kauaskantoisiin investointeihin panostamiseen. Kyse ei ole 100 metrin sprintistä, vaan maratonille valmistautuminen ja maaliin pääseminen vievät odotettua enemmän aikaa. 180 asteen täyskäännöstä ja asetettujen tavoitteiden saavuttamista tuskin on lupa odottaa vielä kymmenessä vuodessa.
Tilanteen taklaamiseksi vaaditaan innovaatioiden kehittämistä, investointeihin panostamista sekä julkista tahtotilaa, jotta saavutetaan taloudellisesti kestävää ilmastopolitiikkaa.
Julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 25.10.2019.
