22.12.2014
Euroopan parlamentin loppuvuosi päättyi unionin budjetin, Venäjä-suhteiden, energiapolitiikan ja vapaakauppasopimuksen kysymysten parissa. Millaista suuntaa unioni hakee ensi vuonna ja millainen rooli Suomella on isossa kuvassa?
19.12.2014
Yksi asia kiinnostaa juuri nyt tämän lehden lukijoita yli kaiken: Miten menestymme kevään eduskuntavaalissa? En haluaisi liikaa yksinkertaistaa moniulotteista asiaa, johon ei yhtä vastausta edes ole. Mutta teen sen nyt kuitenkin, koska yksi teema erottuu selvästi muista.
Uskon, että poikkeuksellisen suuri joukko suomalaisia pohtii kevään äänestyspäätöksessään ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Uskon myös, että hyvin suuri joukko miettii Venäjän toimia aivan uudenlaisen huolestumisen vallassa. Uskon vahvasti, että tämä äänestäjien joukko on riittävän suuri koko vaalituloksen ratkaisijaksi.
Suomen kansainvälinen asema voi nousta eduskuntavaalin tärkeimmäksi tekijäksi ensi kertaa miesmuistiin. Vertailukohdaksi voisi ottaa vaikkapa vuoden 1962 presidentinvaalin, jonka ratkaisevassa roolissa oli noottikriisi Neuvostoliiton kanssa.
Nyt tilanne on toinen – se on sotien jälkeen täysin uudenlainen Suomelle. Nyt Suomen turvallisuuden kannalta parasta valintaa ei voi johtaa vanhasta viitekehyksestä, koska koko viitekehys on muuttunut. Erityisesti tilanne on muuttunut Venäjän osalta, joka oli ulko- ja turvallisuuspoliittisen yksituumaisuutemme kulmakivi. Kylmän sodan Neuvostoliittoon verrattuna Venäjän toiminta lähialueillamme on muuttunut dramaattisesti. Hyökkäyssodan harjoitteleminen Itämerellä on tästä huolestuttavin esimerkki.
Lisäksi eurooppalainen turvallisuutemme viitekehys on tietenkin muuttunut noottikriisin päivistä. Eurooppa ei ole jakautunut jähmettyneeseen itään ja länteen, joiden väliin ja kainaloon Suomi voi rakentaa oman turvallisen pesänsä. Euroopan unionilla on yhteinen kanta ja politiikka Venäjän aggressiivisten toimien suhteen. Me olemme yhdessä muiden EU-jäsenten kanssa tuon linjan takana.
Kokonaan uusi tilanne aiheuttaa tietenkin epävarmuutta ja hämmennystä. Juuri tästä syystä vanhan, lakanneen todellisuuden varaan ”konsensuksensa” rakentaneet politiikan toimijat pyrkivät vakuuttamaan, että vanha todellisuus on yhä olemassa. Se todellisuus, jonka varaan Suomen ulkopoliittinen asema aikoinaan rakennettiin. Jos kansan selvä enemmistö uskoo, että vanhoilla konsteilla pärjätään, he eivät uskalla vaihtaa uusiin.
Kokoomuksen kannalta erittäin mielenkiintoinen on kuitenkin se tosiasia, että kansan suuri enemmistö ei sisimmässään tunne ulko- ja turvallisuuspoliittisen ympäristömme olevan ennallaan. Päinvastoin, ilmassa on suuren hämmennyksen ja epävarmuuden merkkejä. Mitä huonommaksi Venäjän kehitys menee ja mitä enemmän Venäjä kalisuttaa aseita lähialueilla, sitä suurempi hämmennys Suomessa.
Eduskuntavaalien kannatuskyselyissä huomattavan suuri joukko ei ole osannut tai halunnut kertoa, mitä puoluetta se äänestää. Näille äänestäjille Kokoomuksen pitää suunnata tulevassa vaalikampanjassa selkeä ja kirkas viesti. Me ymmärrämme, että maailma on muuttunut. Siksi emme voi enää nojata vanhaan malliin. Se ei enää toimi.
Pääministeri Alexander Stubb sanoi aiemmin tällä viikolla Snellman-säätiön puheessaan, että nykyään politiikan ”jakolinja kulkee uudistumisen ja pysähtymisen välissä.” Juuri tästä on kysymys myös ulko- ja turvallisuuspoliittisessa tilanteessa. Suomen kannalta aivan ylivoimaisesti tärkeimmän kansallisen kysymyksen – turvallisuuden – suhteen meillä ei kerta kaikkiaan ole nyt varaa pysähtyä.
Tämä pitää kertoa ihmisille ympärillämme. Tätä tietoa he odottavat.
Julkaistu Nykypäivässä 19.12.2014
Viime viikolla saatiin viimein tieto siitä, että suomalaiset maidontuottajat saavat 10,7 miljoonaa euroa komission tukea Venäjän asettamien vastapakotteiden aiheuttamien menetysten vuoksi. Tukisumma ei ehkä ollut niin suuri kuin kotimaassa toivottiin, mutta tilanteen huomioon ottaen siihen voi olla tyytyväinen. Yhdessä kansallisen tuen kanssa se mahdollistaa hetkellisen helpotuksen tuottajien ahdinkoon.
Kirjoitin viime kuussa niistä edellytyksistä, joita maidontuottajien tukipaketin hyväksymiseen vielä vaadittiin. Yksi kerrallaan palaset myös putosivat paikalleen: EU:n vuosibudjetista päästiin sopuun, tuottajahinnat laskivat Suomessa riittävästi ja ministeri Orpo piti huolen, että osuuskuntamallin vaikutus tilastoihin ymmärretään komissiossa. Suunnitelma toimi.
Venäjän toimissa mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että pakotteita oltaisiin purkamassa lähiaikoina. Kysymys onkin, miten tästä eteenpäin edetään?
Varmaa on, että pakotteiden pitkittyessä myös kärsivien sektoreiden määrä lisääntyy. Hedelmä- ja maidontuotanto on jo tukia saanut, ja keskusteluissa on pohdittu, tulisiko perunan ja sianlihan olla seuraavana vuorossa. Paine komissiota kohtaan myöntää eri jäsenmaille ja eri tuotannonaloille lisätukea kasvaa koko ajan. Pakotteiden korvaamiseen vielä käytettävissä olevat n. 300 miljoonaa euroa pitävät myös huolen, että jono maatalouskomissaari Phil Hoganin oven takana ei ole tulevaisuudessa lyhenemässä.
Ruplan syöksykierre tällä viikolla saattaa kuitenkin vaikuttaa komission näkemyksiin pakotteiden aiheuttamista tappioista. Jos rupla on erittäin heikko ja inflaatio laukkaa, tulkitaanko, ettei eurooppalaisilla tuontituotteilla olisi muutenkaan ollut Venäjän markkinoilla kysyntää? Kuinka suuri osa tappioista nähdään pakotteista johtuvaksi, kuinka suuri osa taloustilanteesta? Näihin kysymyksiin ei vielä ole vastauksia. Saattaa paljastua, että Suomen maitotuen ajoitus oli mitä otollisin.
Konfliktin pitkittyessä reservin käyttämisen kanssa tullaan olemaan tästä eteenpäin varovaisempia. Kaikki haluavat osansa, mutta rahan tulee riittää. Edustamani budjettivaliokunnan työ maitopaketin kanssa osoitti, kuinka oleellista sen tuki on pakettien hyväksynnälle. Jos päätös sianlihan ja perunan tukemisesta tehdään, tulen tietenkin jälleen käyttämään kaikki keinoni, että suomalaisille tuottajille saadaan oikeudenmukainen osuus.
Erityistilanteemme ei ole muuttunut mihinkään, ja pohjatyö uusien tukien varalta on alkanut jo. Niin kauan kuin pakotteet ovat voimassa, riittää työtä tällä saralla.
Tämä oli samalla vuoden viimeinen kolumnini, ja haluankin lopuksi käyttää tilaisuuden toivottaa kaikille lukijoille rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta. Monia teistä on kiittäminen juuri niistä herkuista, joiden ääreen suomalaiset joulupöytään istuvat. Parempaa muistutusta työnne ja maaseutumme tärkeydestä ei voine toivoa.
Julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 19.12.2014
18.12.2014
Joulukuun 12. päivä mepit ja toimittajat kokoontuivat vuoden viimeisille pressikahveille parlamentin Suomen-tiedotustoimiston tiloihin. Aiheena oli komission uusi työohjelma, mutta värikästä keskustelua syntyi myös EU:n ja Yhdysvaltain välisestä kauppasopimuksesta, maidontuottajien korvauksista ja komission investointipaketista.
16.12.2014
Eurooppalaiset ihmettelevät, onko Suomessa otettu huomioon ulko- ja turvallisuuspoliiittisen toimintaympäristön muutosta. Suomalaisten puolueiden keskuudessa näyttää vallitsevan tällä hetkellä vakava ulkopoliittinen hämmennys.
Taas ryöpsähti. Mistä tämä hirveä meteli? Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa? Katsotaanpa ensin ihan rauhallisesti, mitä pääministeri YLE:n haastattelutunnilla oikein viestitti.
Sitten kerron, mikä tässä se varsinainen ongelma on. Mistä se meteli pitäisi nostaa.
Pääministeri Stubbin pääviesti oli tämä: Suomi on sitoutunut EU:n yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Hän totesi olevansa huolissaan siitä, että sisäpolitiikassa esiintyy selviä irtiottoja tästä Suomen linjasta:
”Meillä on tahoja Suomessa, jotka reagoivat Venäjän toimiin samalla tavalla kuin Suomi reagoi Neuvostoliiton toimiin joskus aikoinaan”, Alexander Stubb sanoi.
Toimin itse EU:n poliittisen keskustelun ja päätöksenteon ytimessä. Tiedän täsmälleen, mistä pääministeri puhuu, kun hän sanoo:
”Tästä ei pidä olla minkään näköistä väärinkäsitystä, minkään näköistä häröilyä. En pidä siitä että useat tahot halusivat irtautua EU:n sanktiopolitiikasta.”
Saksalaiset, hollantilaiset ja liettualaiset kysyvät minulta Brysselissä, mitä se Suomi oikein meinaa? Miten teillä voi olla ulkoministeri, joka esiintyy kuin Venäjä olisi edelleen se Venäjä, jonka kanssa hakeuduimme yhteistyöhön seitsemän vuotta sitten?
Puolalaiset ja virolaiset kysyvät, missä on Georgia, missä on Maidan, missä on Malaysian Airlines? Venäläisethän lentävät teidän ilmatilassanne, koukkailevat teidän matkustajakoneidenne seassa? Nehän valehtelevat kaikesta, mitä tekevät?
Ja Suomessa meillä on Suomen Keskusta. Sen puheenjohtaja Juha Sipilä ei ”ihan nyt hahmota, missä nämä suuret erot (ulkopolitiikassa) nyt sitten on.” (HS 15.12.)
Minäpä kerron, missä ne ovat.
Sipilä on ollut enimmäkseen hiljaa, mutta europarlamentaarikko Paavo Väyrynen ja kansanedustaja Paula Lehtomäki ovat puhuneet. He puhuvat kuin Euroopan turvallisuuspoliittisessa tilanteessa ei olisi tapahtunut sitä totaalista muutosta, joka siinä on tapahtunut.
Olen itse todistanut useita kertoja, miten Väyrynen on eri pöydissä Brysselissä tuominnut EU:n Venäjä-politiikan ”typeränä”. Varmemman vakuudeksi hän niittasi kantansa mustaa valkoisella jo 17.3. omassa Puheenvuoro-blogissaan näin:
”Suomen tulee pidättäytyä äänestyksessä ja ilmoittaa, että emme pane pakotteita omalta osaltamme täytäntöön sillä perusteella, että meillä on päätöksen toteuttamisessa suuria vaikeuksia. EU:n perussopimuksen mukaan tämä menettely on mahdollinen.”
http://paavovayrynen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/163346-suomen-tulee-jattaytya-pakotteiden-ulkopuolelle
Keskustan ulko- ja turvallisuuspoliittista työryhmää vetävä Seppo Kääriäinen nojaa myös vahvasti vanhaan kaavaan. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa vaikuttava, kolmannen kauden kansanedustaja Antti Kaikkonen oli viime keväänä kanssani samassa vaalipaneelissa Suomi-Venäjä -seuran tilaisuudessa. Siis saman seuran, jonka puheenjohtajana Keskustan Paula Lehtomäki toimii. En ollut uskoa korviani. Kaikkonen voitti Venäjän suhteen ”viisaassa” varovaisuudessaan SDP:n ulkopoliittisen äärivasemmiston edustajan, Kimmo Kiljusen 6-2.
Europarlamentaarikoilla, entisellä pääministerillä Anneli Jäätteenmäellä ja pitkäaikaisella EU-komissaarilla Olli Rehnillä ei ole ollut asiasta paljon sanottavaa. Ei siis mikään ihme, että kuva Keskustan ulko- ja turvallisuuspoliittisesta tilanneanalyysistä on näyttänyt olevan ajalta eP (ennen Putinia). Samaa todistaa kollegani Liisa Jaakonsaari (sd.) tällä samaisella palstalla:
http://liisajaakonsaari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/182421-uutta-lahentymista-venajaan-tarvitaan
Kunnes puheenjohtaja Sipilä toisin linjaa, Keskustan ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja näyttää nojaavan siihen maailmankuvaan, jolla Suomi hoiti Venäjä-suhdetta ennen EU-jäsenyyttä ja ennen kaikkea ennen viime vuosina tapahtunutta tyrmistyttävää Venäjän oman ulkopolitiikan muutosta.
Paula Lehtomäen johtama Suomi-Venäjä -seura on erinomainen esimerkki Suomen pysähtyneestä idänsuhteesta. Tunnelma on kuin museossa. Venäjä on Venäjä, meille aina tärkeä.
Ja tämä on juuri se iso asia, josta se ”meteli pitäisi nostaa”, kuten alussa totesin. Suomessa vallitsee tällä hetkellä vakava ulkopoliittinen hämmennys puolueiden keskuudessa. Keskusta ei ole tässä mitenkään yksin, vaikka ehkä yhtenäisimmin ”pihalla”.
Suurista puolueista SDP ja Perussuomalaiset näyttävät myös olevan tilannepäivityksen tarpeessa. Kun maailma ympärillä muuttuu, menee kolme Suomen neljästä suurimmasta puolueesta ”vanhoilla kalvoilla”. Vähän niinkuin ”kyllä se siitä suttaantuu, Venäjä on meille tärkeä” -pohjalta.
Näihin vanhoihin kalvoihin on pysyvästi liimattu myös se ”Optio kyllä, mutta ei kuitenkaan Nato-jäsenyyttä” -tarra, joka on suoranaista kansan huijaamista retoriikalla, jota ei yhdessäkään Nato-maassa ymmärretä eikä tunnusteta.
Tämä on suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuri ongelma, ehkä jopa kohtalonkysymys. Kun politiikka pitäisi päivittää ympäröivään todellisuuteen, on seinällä väijyvä vanha varjo liian suuri. Sen yli ei päästä.
Totta kai Venäjä on meille tärkeä. Mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Alueellista koskemattomuutta täytyy ehdottomasti kunnioittaa, kansainvälistä oikeutta täytyy noudattaa. Tämä on se EU:n linja, josta ei pidä olla minkään näköistä väärinkäsitystä, kuten pääministeri Stubb totesi.
Mutta uskokaa tai älkää, muu Eurooppa menee menojaan. Meidän suomalaisten pitäisi vain pystyä oikeasti päättämään, olemmeko me lopulta läntisten demokratioiden viiteryhmässä, vai emme. Vuodesta 1995 asti siitä ei ole vallinnut epäselvyyttä. Toivottavasti ei vallitse jatkossakaan. Nyt sitä jo kysytään.
Halusimme tai emme, tämä on myös se kysymys, jota ulkomaiset kirjeenvaihtajat ensi huhtikuun vaali-iltana tarkkailevat kaikkein eniten.
Kyllä, minua ahdistaa. Että näin se vain on, vuonna 2015.
Julkaistu Uudessa Suomessa 16.12.2014.
12.12.2014
”Ovelle kolkuttelijoita tulee olemaan todella paljon.”
EU:n maatalousrahoista irrotettiin marraskuussa 340 miljoonaa euroa maidontuottajien kriisitukiin. Niistä on nyt annettu 28 miljoonaa Baltian maille ja vajaat 11 miljoonaa euroa Suomelle. Tähän kannatti tyytyä, sillä maidontuottajien kaikkien tappioiden korvaaminen olisi ollut mahdotonta.
10.12.2014
EU-parlamentti ja jäsenmaat tappelevat joka vuosi unionin maksamattomista laskuista ja lisäbudjetista. Sopu ensi vuoden budjetista syntyi jälleen viime metreillä.
7.12.2014
EU ja USA ovat neuvotelleet edelliskesästä lähtien keskinäisestä vapaakauppasopimuksesta, virallisemmin transatlanttisesta kauppa- ja investointikumppanuudesta eli TTIP:stä. Kokoomusta edustava europarlamentaarikko Petri Sarvamaa haluaa antaa komissiolle neuvottelurauhan. – Ei voida olla jokaikisessä välissä repimässä mappeja auki, koska muuten neuvottelemisesta ei tule mitään, hän kommentoi. Sarvamaa haluaa perehtyä kunnolla sopimukseen, kun neuvottelut ovat ohi.
