27.9.2012
Tukien eteen tehdään lujasti töitä ja ilman niitä moni viljelijä joutuisi lopettamaan työnsä. Jotta suomalaiset voivat jatkossakin syödä suomalaista ruokaa, on kaupan keskittymistä purettava.
19.9.2012
Nykyinen tilanne, jossa kaksi kauppaketjua hallitsevat yli 80 prosenttia elintarvikemarkkinoista, on sekä tuottajien että kuluttajien etujen vastainen.
EU on ruoan nettotuoja, joten maataloustuotannon rajoittamisessa ei ole järkeä. Cap-uudistuksessa varsinkin maatalaoustuottajia rasittavan byrokratian päällekkäisyyksistä pitää päästä eroon. Tuottajien ja kuluttajien kannalta toinen suuri ongelma on kaupan keskittymien Suomessa.
13.9.2012
Euroopan komission mukaan Suomi ei saisi antaa valtionapua haluamallaan tavalla rikkipäästörajojen saavuttamiseksi suomalaisessa laivarahtiliikenteessä.
11.9.2012
EU:n kilpailusääntöjen mukaan Suomi ei saa antaa valtionapua haluamallaan tavalla rikkipäästörajojen saavuttamiseksi suomalaisessa laivarahtiliikenteessä. Lisäksi direktiivi vaikuttaa suomalaisten vientiyritysten kilpailukykyyn, koska se laittaa EU:n eri merialueet epätasa-arvoiseen asemaan.
Väite siitä, että direktiivi helpottaisi valtionavun antamista rikkipesureista aiheutiviin kustannuksiin, ei pidä paikkaansa. Tämä olisi EU:n kilpailusääntöjen vastaista. Direktiivin tarkoitus on laskea laivojen polttoaineiden rikkipitoisuus yhdestä prosentista 0,1 prosenttiin Itämerellä, Pohjanmerellä ja Englannin kanaalissa.
Suomen vientiteollisuus jää direktiivin takia mahdottomaan alakynteen rahtikustannuksissa. Direktiivi tiukentaa rikkirajoja Itämerellä. Polttoaineiden rikkipitoisuuden ylärajaksi tulee 0,1 prosenttia vuoden 2015 alusta lähtien.
Suomi epäonnistui, Suomi teki virheen. Suomi halusi tiukat rikkipäästörajat Itämerelle, mutta ei tajunnut mitä tuleman pitää. Alkutahdit lyötiin jo 1990-luvulla ja Suomi oli asiassa itse aloitteellinen kansainvälisessä merenkulkujärjestössä IMO:ssa.
Nyt myös paljon puhuttu EU:n rikkidirektiivi on lopullisesti, peruuttamattomasti ja auttamattomasti hyväksytty Euroopan parlamentin täysistunnossa. Vuoden 2015 alusta lähtien Itämerellä, Pohjanmerellä ja Englannin kanaalissa täytyy ajaa polttoaineella, joka tuottaa vain kymmenyksen rikkipäästöistä verrattuna vaikkapa Välimereen.
Tämä on epäreilua. Se on epäreilua suomalaisia ihmisiä kohtaan, jotka tulevat tämän päätöksen myötä menettämään työpaikkansa. Heitä tulee olemaan tuhansia. Aika näyttää, montako tuhatta.
Suomalaisia joutuu työttömäksi, koska suomalaiset vientiyritykset eivät jatkossa voi kilpailla reilusti. Kuljettaminen meriteitse Euroopan takamailta on tähänkin asti ollut kallista. Nyt siitä tulee taloudellisesti mahdotonta hyvin suurelle osalle esimerkiksi metsäteollisuutta.
Rikki on ihmiselle myrkkyä ja sitä ei kenenkään pitäisi tahtomattaan joutua hengittämään. Tämä on selvää, mutta yhtä selvää on se, että poliittisia päättäjiä takavuosina neuvoneet suomalaiset virkamiehet olivat täysin pihalla lopputuloksen vaikutuksista suomalaiselle työllisyydelle. Tai sitten he eivät välittäneet. Myös Vanhasen hallituksen avainministerien olisi pitänyt ottaa virkamiehensä asiasta luokalle.
Vielä viime viikolla tunnustelin omassa ryhmässäni, Euroopan kansanpuolueen parlamenttiryhmässä (EPP), mahdollisuuksia tuoda äänestykseen viime hetken tarkistus. Ajatus oli saada direktiivin voimaan saattaminen viisi vuotta tuonnemmas, käytännössä Suomen osalta vuoteen 2020. Tämä olisi helpottanut oleellisesti Suomen vientiteollisuuden asemaa, koska direktiivin määräyksiä olisi voitu noudattaa kohtuullisemmilla kustannuksilla. Työpaikkoja olisi säästynyt, tuhansia. Kävi kuitenkin selväksi, ettei päätä kannata hakata enää tähän laituriin.
Koko ajan on tiedetty, että EU vain toteuttaa direktiivillä YK:n alaisen Kansainvälisen merenkulkujärjestön IMO:n sopimuksen eurooppalaiseen lainsäädäntöön. Sääli, että tässä kuviossa on yhdentekevää unionin omien kilpailusääntöjen räikeä rikkominen. Ei voi olla mitenkään EU:n keskeisimpien periaatteiden mukaista, että vain yhden jäsenvaltion vientiteollisuus joutuu huomattavan lisäkustannuksen maksajaksi. Huomattavasti suuremman kuin yhdenkään toisen jäsenvaltion vientiteollisuus.
Mutta tarinan surkuhupaisa osa alkaakin vasta tästä.
EU-neuvottelut huipentuivat tietoon, jonka mukaan Suomi voi itse halutessaan tukea teollisuutta direktiivin määräysten toteuttamisessa. Näin meille kertoi direktiiviin EU-parlamentin kannan neuvotellut ympäristövaliokunnan MEP Satu Hassi (vihr.). Vielä 22.8. Hassi julisti Yle Radio 1:n Ykkösaamu -ohjelmassa, että teollisuudelle aiheutuvia kuluja voitaisiin lieventää valtion tuella. http://yle.fi/uutiset/hassi_rikkidirektiivin_kompensaatioksi_valtion_tukia/6265676
Tyrmistys on viime päivinä ollut melkoinen, kun Suomelle on valjennut asiassa tyly totuus. Kilpailun pääosastolla EU-komissiossa Suomelle on näytetty ovea. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Suomi ei saa antaa teollisuudelle lainkaan merkittäviä tukia, vaikka haluaisi.
Tuntuuko uskomattomalta? Voimme sitten yhdessä katsoa vaikkapa vuonna 2020, montako niitä tehtaita Suomesta lähti. Ja kuinka paljon ne loput siirsivät kuljetuksiaan rekkoihin. Eli kuinka paljon Suomen hiilijalanjälki kasvoi maantiekuljetusten muodossa. Sitten tämä vasta uskomattomalta tuntuu.
Näitä on tulossa lisää, samanlaisia. Toivottavasti seuraavissa käänteissä ollaan paremmin hereillä.
Julkaistu Uudessa Suomessa 11.9.2014.
Suomalaisten yritysten kilpailukyky heikkenee rikkidirektiivin vuoksi, minkä takia tuhannet suomalaiset menttävät työpaikkoja. Suurelle osalle metsäteollisuudesta meriteitse kuljettamisesta tulee mahdotonta.
6.9.2012
Joskus täytyy ottaa sylipaini kaikkein isoimpienkin ongelmien kanssa. Maailman nopeasti paheneva ruokakriisi on sellainen.
Luvut ovat hyytäviä. Esimerkkinä käy köyhien maiden ruokakauppatase: Kun köyhimmät maat olivat vielä parikymmentä vuotta sitten ruoan nettoviejiä, niin vuosien 2000 ja 2030 välillä niiden ruokakauppavajeen arvioidaan viisinkertaistuvan. Kun samaan aikaan ruoan hinta nousee dramaattisesti, on yhtälö sadoille miljoonille ihmisille sananmukaisesti murhaava.
Maataloustuotteiden maailmanmarkkinahinnat ovat jo lähteneet kiihtyvään nousuun. Syitä on monia, mm. veden väheneminen ja kallistuminen, viljelysmaan muuttaminen muuhun kuin elintarviketuotantoon (kuten bioenergian, kukkien, koristekasvien, kumin ja puuvillan kasvattamiseen), ympäristön suojelu ja toisaalta ilmastomuutos.
Suurin tekijä on kuitenkin rajusti kasvava ruoan kysyntä. Vuoteen 2050 mennessä ruoan kysyntä on kasvanut yli kaksinkertaiseksi vuodesta 2000. Syitä tähän ovat nopea väestönkasvu ja myös varallisuuden kasvu kehittyvissä maissa.
Tällä menolla ruokakriisistä seuraa lisääntyviä levottomuuksia ja siirtolaisuutta ja väistämättä myös yhä merkittävämpi poliittinen kysymys jo lähivuosikymmenien kuluessa. Puhumattakaan suunnattomasta inhimillisestä kärsimyksestä.
Tragedia voidaan kuitenkin myös välttää. Tämä edellyttää köyhien maiden ruokavajetta pahentavan kehityksen pysäyttämistä. Tähän taas voidaan päästä vain, jos rikkaat maat sekä tuottavat että vievät enemmän ruokaa kuin nyt.
Euroopan osalta tilasto on surullinen. Vuonna 2008 EU:n 27 jäsenvaltiota toivat elintarvikkeita lähes 50 miljardilla dollarilla enemmän kuin veivät. Vertailun vuoksi Yhdysvallat vei samana vuonna ruokaa lähes 20 miljardilla dollarilla enemmän kuin toi.
Tässä valtavassa yhtälössä yhtä merkittävää osaa näyttelee EU:n yhteinen maatalouspolitiikka. Maatalouspolitiikalla voidaan vaikuttaa myös ilmastomuutokseen, jopa enemmän kuin teollisuutta ja elinkeinoelämää hidastavalla ja vaikeuttavalla ilmastopolitiikalla. Jatkuvasti nouseva ruoan hinta nimittäin kiihdyttää maailmanlaajuisesti hakkuita, kun viljelysmaille raivataan tilaa.
Jos hakkuiden ilmastovaikutus on jopa 18 prosenttia, on se suurempi kuin koko globaalin teollisuustuotannon. Tai vaihtoehtoisesti suurempi kuin kaiken liikenteen koko maailmassa. Prosenteista ei koskaan päästä täyteen yksimielisyyteen, mutta kysymys on pohtimisen arvoinen: mikä olisi järkevää, mikä ei?
Tänä syksynä kysymystä saavat omalta osaltaan miettiä myös EU:n maatalouspolitiikan päättäjät. Ironista kyllä, jos komission maatalousehdotuksen suuri uudistus, ”viherryttäminen” toteutuisi sellaisenaan, olisi sillä negatiivisia vaikutuksia sekä maailmaa uhkaavan ruokakriisin että ilmaston lämpenemisen näkökulmista.
Ensimmäistä kertaa EU:n yhteisen maatalouspolitiikan historiassa Euroopan parlamentti on täysivaltaisena päättäjänä maatalousuudistuksessa. Kun unionin yhteisestä maatalouspolitiikasta vuosille 2014-2020 päätetään lähikuukausien aikana, pitää maataloustuotannon tuottavuuden kasvun olla jokaisen mielessä. Tämän tavoitteen kanssa monet ”viherryttämisen” ajatukset sopivat huonosti yhteen. Viljelysmaa täytyy ottaa tehokkaaseen käyttöön. Jos haluaa ratkaista kriiseistä pahimman – nälänhädän.
P.S. Mitä enemmän maata Euroopassa käytetään viljelykseen, sitä enemmän sieltä riittää myös luomua ja eettistä ruokaa meille, jotka sitä haluamme.
Julkaistu Uudessa Suomessa 6.9.2012.
4.9.2012
EU:n tulevan yhteisen maatalouspolitiikan kuuma sana on viherryttäminen. Lyhyesti ilmaistuna viherryttämisellä (greening) eurooppalaista maataloutta ohjataan ympäristöystävällisemmäksi.
EU:n maatalouspolitiikkaa ollaan juuri nyt uudistamassa vuosille 2014-2020, ja EU-parlamentilla on päätöksissä ensimmäistä kertaa todella merkittävä rooli. Parlamentti tekee tänä syksynä muutosesitykset EU:n komission esitykseen uudeksi maatalouspolitiikaksi. Komissio tarjoaa viljelijöille keppiä ja porkkanaa. Suoran maataloustuen edellytyksiin tuodaan vahvasti viherryttämisen vaatimus, eli tiloilta odotetaan enemmän ympäristöä huomioon ottavia toimia, jos ne mielivät saada viherryttämistukia.
Suomi on tässä asiassa jälleen kerran esimerkkioppilaan asemassa. Meillä ympäristökannustimet ovat jo käytössä huomattavasti enemmän kuin EU:ssa keskimäärin. Suomalaisista maatiloista noin 90 prosenttia on ympäristötukien piirissä. Mutta tilanne on jatkoa ajatellen kaikkea muuta kuin selvä. EU:n komissio haluaisi nimittäin painottaa ympäristötuet juridisesti eri pohjalle kuin Suomessa on tehty. Näin mahdollisena vaarana on, että Suomessa rakennettu järjestelmä kärsii EU:n koko maatalouspotin jaossa.
Koska suomalaisten viljelijöiden ja suomalaisen luonnon etu kulkevat mielestäni käsi kädessä, toimin EU-parlamentissa seuraavan tavoitteen hyväksi:
Suomalaisen maatalouden pitää edistyä ympäristöystävälliseen suuntaan taloudellisesti kestävällä pohjalla. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa, että suomalaista viljelijää täytyy kannustaa lisäviherryttämiseen, eikä rangaista jo tehdyistä toimista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että puolustan maaseudun kehittämiseen osoitettuja ympäristötukia, jotka ovat Suomelle tärkeitä, ja pyrin kehittämään niitä monipuolisemmiksi. Suorien tukien ympäristöohjelmat eivät saa mitätöidä Suomen aiempia ponnisteluja, eivätkä viedä kannustimia suomalaisten viljelijöiden taskuista.
Pyrin saamaan EU:n maatalousuudistukseen läpi muutoksen, jolla kiinnitetään erityistä huomiota maatalouden vesiensuojelun tehostamiseen. Tarkoituksena on painottaa työtä maatalouden vesistö- ja ympäristökuormituksen vähentämiseksi ja luonnon monimuotoisuuden edistämiseksi. Tämän tavoitteen toteutuminen edistäisi suomalaisen TEHO Plus –hankkeen kaltaisia tekoja, jotka puolestaan parantavat suoraan esimerkiksi herkän Saaristomeren tilaa.
Saman tavoitteen saavuttamiseksi isännöin kesäkuun lopulla kymmenen keskeisen EPP-ryhmän maatalousmepin vierailua varsinaissuomalaiselle kosteikolle, jossa TEHO Plus –hanketta käytännössä toteutetaan. Näin uskon, että Brysselissäkin ymmärretään Suomen pyrkimykset toteuttaa viherryttämisen tärkeää perusperiaatetta. Ja kun edellytykset pysyvät kohtuullisina tai mielellään entistä parempina, voidaan TEHO Plus –hankkeen kaltaisia toimia levittää Lounais-Suomesta muuallekin parantamaan lähivesiemme tilaa. Lähivesiemme tilasta olemme itse suurimmassa vastuussa.
