Järjetöntä eheyttämistä veronmaksajien rahoilla

23.3.2011

Kristillinen herätysliike on lähtenyt kampanjaan homoseksuaalisen eheytymisen puolesta. Tällä tarkoitetaan sitä, että herätysjärjestöt haluavat muuttaa homot heteroiksi.

Kampanjassa häärivät järjestöt nauttivat valtion avustuksia. Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys sai viime vuonna opetusministeriöstä 63 500 euroa tukea nuorisotyölleen sekä Suomen ev. lut. opiskelija- ja koululaislähetys 92 000 euroa. Molemmat tahot ovat ”eheyttämässä” homoseksuaalisia nuoria.

Tämän lisäksi herätysliikkeiden kansanopistot saavat runsaasti valtionavustuksia, kuten Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1, 8 miljoonaa euroa vuonna 2009.

Näin verorahaa ohjautuu väistämättä erittäin kyseenalaiseen eheytystoimintaan. Valtion avustaman toiminnan kriteerejä on välittömästi tarkasteltava uudelleen niin, että valtionapuja ei käytetä tasa-arvon, myöskään seksuaalisen tasa-arvon, kaventamiseen – kuten homoseksuaalien eheyttämisessä on kyse.

Mitä itse eheyttämiseen tulee, kansainvälinen tiedeyhteisö pitää sitä erittäin huolestuttavana sekä vaarallisena yrityksenä vaikuttaa ihmisen seksuaalisuuteen ”normaaliuden pakkomielteen” ajamana. Eheyttämismetodit eivät nekään aina kestä päivänvaloa. Rukoilun lisäksi esimerkiksi Yhdysvalloissa homoja ja lesboja käännytetään sukupuolielimiin kohdistetuilla sähkösokeilla tai pahoinvointilääkkeillä.

Homoseksuaalit kohtaavat edelleen syrjintää ja kiusaamista. Eheyttäminen on yksi syrjinnän alalaji, josta valtion on irtisanouduttava heti ja vaadittava avustustensa takaisinmaksua.

Täällä lapsi, kuuleeko eduskunta?

22.3.2011

Kirjoitukseni otsikko on lainattu suoraan Ilta-Sanomista (21.3.). Yleensä tiedotusvälineet enimmäkseen seuraavat yhteiskuntaa, mutta joskus harvakseltaan ne ottavat soihdun ja lähtevät vetämään letkaa. Nyt on käynyt näin ja hyvä niin. Ilta-Sanomat kertoo tämän viikon ajan joka päivä suomalaisten lasten hädästä.

Mannerheimin Lastensuojeluliiton lasten ja nuorten puhelimeen tai nettiin tulee joka päivä keskimäärin yli tuhat soittoyritystä. Yleisimmät puheenaiheet ovat masentuneisuus tai ahdistus, kaverisuhteet sekä keskusteluvaikeudet vanhempien kanssa. Vain joka kymmenenteen yhteydenottoon pystytään vastaamaan, koska auttajia ei ole tarpeeksi.

Hienon maamme yksi suurimpia ongelmia on pään työntäminen pensaaseen. Todellisia ongelmia ei oikein kyetä kohtaamaan. Ja kun ongelmista puhutaan, siirtyy painopiste turhan usein tuhkan ripotteluun. Usko siihen, että asioita voidaan muuttaa, on lujilla.

Poliittisten päättäjien tehtävä on pitää huoli siitä, että yhteiskunnassa on riittävät resurssit ongelmien hoitoon ja mielellään myös ennaltaehkäisyyn. Mutta poliittisilla päättäjillä on minun mielestäni toinenkin velvollisuus. Se on esimerkin antaminen kaikelle kansalle.

Kuinka usein kuulemme poliittisten vaikuttajien käyttävän asemaansa painavaan arvopuheeseen? Kuinka usein todella pysähdymme poliittisen vaikuttajan sanojen kohdalla, kun hän vetoaa siihen, että jokaisen kansalaisen on kysyttävä ensin, mitä hän voi tehdä maansa hyväksi – ja vasta sen jälkeen, mitä maa voi tehdä hänen hyväkseen?

Vastaus on ikävä. Ensimmäiseen kysymykseen se on ”joskus harvoin” ja toiseen kysymykseen ”emme koskaan”.Kysymyskin on tuttu vain siksi, että John F. Kennedy kehotti virkaanastujaispuheessaan vuonna 1961 kansalaisia asettamaan järjestyksen oikein päin.

Lasten ja nuorten hädän kohdalla poliitikot ovat tässä suhteessa avainasemassa. Nyt tarvitaan kaikkien kynnelle kykenevien voimakas viesti siitä, että lapset tarvitsevat ennen kaikkea aikaa, huomiota ja rakkautta. Tämä ei tarkoita sitä, että julkinen valta voisi sen jälkeen unohtaa kokonaan oman roolinsa.

Poliitikot voisivat tehdä niin paljon tämän näkymättömän ketjun yhdistämiseen, koska heille suodaan palstatilaa, mikrofonin vartta ja kameran linssiä. Niiden yhteen laskettu voima on nyky-yhteiskunnassa usein suurempi kuin sen kuuluisan napinpainalluksen eduskunnassa.

Tapaus Libya ja maailmanjärjestyksen hajaannus

21.3.2011

Kansainvälisen politiikan voimasuhteissa eletään valtavaa murroksen kautta. Tapaus Libya on tästä kuin huutomerkki. Seuraavassa lyhyt pohdiskelu 20 vuotta sitten alkaneesta tapahtumaketjusta.

Tammikuun 17. päivänä 1991 YK:n valtuuttama 28 maan liittouma hyökkäsi Irakin joukkoja vastaan Irakissa ja sen miehittämässä Kuwaitissa. Neuvostoliitto oli hajoamispisteessä ja arabimaat Egyptin ja Syyrian johdolla mukana Yhdysvaltain johtamassa koalitiossa. Tuosta hetkestä alkoi ”uusi maailmanjärjestys”, kuten asia Washingtonissa nähtiin. Maailma siirtyi nopeasti kohti yksinapaista järjestelmää, jossa Yhdysvallat oli paitsi ainoa supervalta, myös käytännössä kansainvälistä järjestelmää hallitseva valtio.

Mutta realistit saivat väistyä, kun George H.W. Bush hävisi vaalit 1992. Presidentti Clintonin hallinto sovelsi voima-asemaa enemmän idealistisen kuin realistisen koulukunnan oppien nojalla. Somalian nöyryytys ei kuitenkaan horjuttanut Yhdysvaltain hegemoniaa, eikä suuri yleisö tajunnut, mitä Sudanissa ja Afganistanissa oli tapahtumassa. Clintonille tiedustelu sen kertoi, mutta heikko ulkopoliittinen johtajuus ei sallinut tilanteen vakavuuden täyttä ymmärtämistä. Seurauksena oli syyskuun 11. päivä 2001, joka suisti George W. Bushin hallinnon hylkäämään republikaanien perinteisesti vaaliman realistisen ulkopolitiikan. Tuloksena oli ideologinen sotaretki Irakiin, josta pääsemme tässä lyhyessä oppimäärässä tähän päivään ja Libyan tilanteeseen.

Kaikki tapahtui lopulta yllättävän nopeasti. Olisin todella halunnut olla kärpäsenä katossa niissä kokouksissa Valkoisessa talossa, presidentti Sarkozyn virkapalatsissa Champs Elyseellä sekä Britannian pääministerin kämpällä Downing Street 10:ssä, kun tämä soppa keitettiin. Parissa viikossa, ellei muutamassa päivässä, loihdittiin maailman hämmästeltäväksi uusi järjestys, joka ei näytä olevan kenenkään hallinnassa. Tilanne on huolestuttava. Miksi?

Laajemman maailmanrauhan kannalta 2. maailmansodan jälkeiset kaksi kautta olivat suotuisaa aikaa. Sotia toki käytiin, mutta ensin kaksinapainen järjestelmä ja ydinaseiden luoma tasapaino ja sen jälkeen hetken kestänyt Yhdysvaltain suvereeni johtoasema pitivät suuremmat konfliktit kurissa. Nyt olemme siirtyneet käymistilaan, jossa huominen on hieman hämärän peitossa.

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy uhosi viime viikolla, että hän pelastaa vaikka yksin Libyan kansan, jos muut eivät lähde mukaan. Ja mitä tapahtui? Muut lähtivät. Ilman suurempaa hajua siitä, mihin hätäinen väliintulo johtaa.

Tilanteessa häkellyttävää – ja huolestuttavaa – on Yhdysvaltain poliittisen johtajuuden totaalinen poissaolo. Yhdysvallat ei ole ollut maailmannäyttämöllä näin neuvottomassa asemassa kertaakaan lähes  70 vuoteen, sitten Pearl Harborin. Realistisen koulukunnan edustaja, puolustusministeri Robert Gates oli hätäistä Libya-operaatiota vastaan. YK-lähettiläs, Brookings-instituutista hallintoon nostettu Susan Rice sen kannalla. Presidentti Obama huojui aikansa kahden vaiheilla ja osoitti kokemattomuutensa kansainvälisen kriisin edessä. Syntyi nahkapäätös, joka alleviivaa Yhdysvaltain tämänhetkistä heikkoutta.

On lievästi sanoen ironista, että operaation nimeksi on annettu Operaatio Aamunkoiton Odysseia. Odysseia on usein tulkittu historiankirjoituksessa myös harharetkeksi. Libyan operaation ensihetkistä lähtien oli selvää, että se on erittäin riskialtis retki. Tämän mittaluokan sotilasoperaatioita ei pitäisi polkaista pystyyn näin hätäisellä suunnittelulla. Jos uhkana ennen operaation aloittamista oli kansanmurha, ei sen mahdollisuus ole ainakaan vähentynyt. Maavoimia ei aiotakaan käyttää ja se vieläpä kerrotaan avoimesti Libyan diktaattorille, Muammar Gaddafille. Kukaan ei tiedä, millaisen verilöylyn Gaddafi järjestää Bengasin saaman huomion ulkopuolella, muissa Libyan kaupungeissa. Liittouman suurin johtoajatus tuntuu tällä hetkellä olevan Ranskan presidentin sisäpoliittisen aseman pönkittäminen. Sääliksi käy Libyan kansaa.

Olen ehdottomasti humanitäärisen intervention kannalla. Sellainen olisi pitänyt tehdä Ruandassa ennen vuoden 1994 hirmutekoja. Ja sellainen piti tehdä Libyassa. Surullista vain on, että Libyassa siihen ei valmistauduttu yhtään sen paremmin kuin Ruandan tapauksessa, vaikka aikaa olisi ollut. Siksi lopputulos ei välttämättä ole yhtään parempi.

Totesin moneen kertaan 2000-luvun alkuvuosina, että yksinapaista maailmanjärjestystä tulee monelle vielä ikävä, kun siitä aika jättää. Nyt on ikävä ja kohta vielä suurempi, jos kansainvälisen yhteisön hajaannukseen viittaava prosessi jatkuu pidempään.

Ydinvoimaratkaisu, olkaa hyvä

14.3.2011

Ydinvoimaa ei pidä kieltää. Ydinvoima täytyy tehdä tulevaisuudessa tarpeettomaksi.Tässä on kiteytettynä nykyhetken ja tulevaisuuden realismi. Näin ajattelee aidosti sinivihreä ihminen. Enkä tarkoita tässä talouskasvun kääntämistä peruutusvaihteelle.

Ydinvoiman kanssa joudumme elämään vielä vähintään sata vuotta, ehkä pidempäänkin. Mutta emme pääse siitä koskaan eroon, jos emme ryhdy suhtautumaan asiaan poliittisesti vakavalla tavalla.

Vihreän puolueen suurin poliittinen ongelma on se, että se kieltää ydinvoiman. Kielto on hedelmätön, mitään merkitsemätön huutomerkki. Vihreät kieltävät ydinvoiman jokaisessa mahdollisessa käänteessä ja äänestyksessä, mutta eivät tarjoa tarpeeksi realistisia näkemyksiä siitä, mitä pitäisi tehdä.

Minua häiritsee aivan yhtä lailla myös se, miten ”juupas-eipäs ydinvoima” keskustelussa ydinvoimaan kriittisesti suhtautuvat tyrmätään. Kaikki pyrkimykset todelliseen, tulevaisuuteen tähtäävään energia- ja ympäristöpolitiikan yhdistämiseen vaiennetaan aina samalla kaavalla: Se on ”viherpiipertäjien” juttuja. Argumentointi jää ydinvoiman välttämättömyyteen nykyhetkessä, eikä katso vaihtoehtoihin tulevaisuudessa.

Meidän täytyy huolehtia lähitulevaisuuden energiatarpeesta taloudellisesti järkevällä ja kestävällä tavalla. Tämä saattaa tarkoittaa käytännössä vielä Loviisan korvausluvan myöntämistä, koska valmiita vaihtoehtoisia energiamuotoja ei ole riittävästi.

Mutta aivan yhtä tärkeää on ryhtyä satsaamaan energiainnovaatioihin, eikä vain väistellä vastuuta tulevaisuudesta. Keskustelu on puuduttavaa, jos siinä ei sallita vakavaa kurkistusta edes lastenlastemme elämään. Tällaisella asenteella ydinvoimaäänestykset menevät saman jaarittelun merkeissä hamaan horisonttiin asti.

Itse kannatan realismia, mutta samalla teen parhaani sen eteen, että loistava suomalainen innovointi päästetään näyttämään kyntensä. Toimivien vaihtoehtoisten energiantuotantotapojen innovoimiseen riittäisi vallitseva yritystukien taso. Mutta se edellyttää sitä, että miljoonat jaetaan vuosittain ihan muille tahoille kuin Nokia -yhtymälle. Suomessa on energiainnovoinnin saralla pellepelottomia jonoksi asti.

Pidetään huolta siitä pellepelottomuudesta, niin Suomenkin tulevaisuus on menestyksekäs. Veikkaan, että muiden taloudellisesti kannattavalla pohjalla energiaa tuottavien vaihtoehtojen määrä moninkertaistuu 50 vuodessa, jos vain haluamme valita painopisteemme avoimesti. Ja jos suomalaiset eivät tähän innovointiin 50 vuodessa kykene, muut sen kyllä tekevät. Tässä sijoitan roponi USA:n ja Kiinan laariin. Yhdysvalloissa rohkeita ideoita ei tapeta, ja Japanin tapahtumat panevat siellä miettimään esimerkiksi Kalifornian ydinvoimatonta tulevaisuutta entistä vakavammin. Kiinalaiset puolestaan ovat pragmaattisia. He rakentavat nyt tarvittavan määrän ydinvoimaa, mutta vaihtoehtoisten ratkaisujen tarpeellisuus ja markkinat tuntuvat kiinnostavan.

Näin asiassa päästään eteenpäin.