Nato-kansanäänestystä ei järjestetä sataan vuoteen

11.10.2010

Suomi ei koskaan liittynyt Natoon. Syy on viime kädessä 1990-luvun loppupuolen SDP:n sisäisessä valtataistelussa. Nyt kansanäänestystä asiasta ei voida järjestää, vaikka Natoon haluttaisiinkin, koska tulos olisi ”väärä”.

Kovia väitteitä, joten tässä muutama perustelu.

Suomessa opetettiin ainakin kahdelle sukupolvelle koulusta lähtien koko sodanjälkeisen Euroopan historia erittäin valikoivasti. Jos historiaa ylipäänsä koskaan voitaisiin kirjoittaa täsmälleen ”oikein”, voisi sanoa, että suomalaisille historia kirjoitettiin tietoisesti ”väärin”. Neuvostoliiton pelossa kylmän sodan leirien synnystä unohdettiin kertoa keskeisiä asioita.

Yhdysvaltojen roolista Euroopan jälleenrakennuksessa ei kerrottu, ja kun kerrottiin, kerrottiin valikoivasti. Tällaisesta asetelmasta ponnistivat korkeakouluihin 1960-luvun nuoret. Syntyi käsitys kahdesta samanlaisesta sotilasliitosta. Todella monet luulivat aivan vakavasti, että toinen niistä oli rauhan asialla. Ja se ei ollut Nato.

Keskeisin syy surkealle turvallisuuspoliittiselle ”keskustelullemme” on Venäjän varjo, josta suomalaiset eivät ole päässeet likimainkaan eroon. Sodanjälkeinen sukupolvi, tai kaksi, kasvoi käsitykseen pelottavasta Venäjästä – eikä heitä voi siitä tietenkään syyttää. 20 vuotta Baltian maiden itsenäistymisen jälkeen tämä ilmenee edelleen dramaattisella tavalla Suomessa. Joka ikinen kerta, kun Moskovasta heitetään koepallo suomalaisille, on reaktio hämmästyttävän yksinkertainen; Venäjän varjo kummittelee vahvana mielissä.

Väännetään rautalangasta. Venäjä on testannut Suomen turvallisuuspoliittisen keskusteluilmapiirin suvereenisuutta melko säännöllisin väliajoin, 1-2 kertaa vuodessa. Viimeisin esimerkki saatiin vakiotaholta, duuman ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajalta. Jyrki Kataisen sinänsä harmitonta Venäjä-kömmähdystä seurannut farssi pantiin tyytyväisinä merkille Moskovan ulkopoliittisilla käytävillä ja tiedustelupalveluissa. Tämä ei ole mitään poliittisesti värittynyttä kuvitelmaa, vaan faktaa, johon minulla on omat lähteeni.

Esimerkkejä voisi kaivaa läpi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen. Moskovassa tajuttiin vuosituhannen vaihduttua, ettei Suomi ollut uskaltanut käyttää sille auennutta ulko- ja turvallisuuspoliittista liikkumatilaa hyväkseen 1990-luvulla. Yhdysvaltain hallinto oli raivannut Suomelle avopaikan Nato-jäsenyyteen, mutta Suomen turvallisuuspolitiikan perusratkaisu seuraavien vuosikymmenten ajaksi ratkaistiin SDP:n sisällä. Tasavallan presidentti pelattiin ulos Mäntyniemestä ja Suomen historiassa alkoi jäädytetyn option aikakausi, joka jatkuu edelleen vahvana.

Kyllä, kirjoitan tarkoituksella ja ajatuksella ainakin vuosikymmeniä kestävästä vaiheesta. Juuri siksi, että 90-luvun loppupuoliskolla hallitus ei uskaltanut aloittaa todellista keskustelua Suomen turvallisuuspoliittisesta ratkaisusta. Muistan hyvin, kuinka pääministeri Paavo Lipponen pysyi lukuisista tivaamisistani huolimatta vuonna 1999 sen takana, ettei media ollut käynnistänyt tätä keskustelua.

Tällaisia kansakunnan keskeisiä ratkaisuja koskevia keskusteluja ei käynnistetä median taholta, jos poliittiset johtajat antavat sen tuppisuisina valua niskastaan kuin vesi hanhen selästä. Nyt, vuonna 2010, tilanne on oikeastaan vielä säälittävämmällä tolalla kuin 10 vuotta sitten. Kasvamassa on jo kolmas sukupolvi, joka kansanvalistuksen (ja ennen kaikkea sen puutteen) takia on täysin kykenemätön ottamaan faktoihin perustuvaa kantaa Suomen Nato-kysymykseen. Valheelliselle pohjalle sukupolvien ajan rakentunutta laajaa käsitystä ei muuteta yhdessä yössä.

Suuresti arvostamani Pertti Salolainen on toiveikkaampi. Hän on sanonut useassa yhteydessä, että mielipidemittauksissa Nato-kannatus kääntyy päälaelleen sinä päivänä, kun Suomessa sekä presidentti että hallitus ilmoittavat olevansa jäsenyyden kannalla. Lopputuloksen kannalta soisin hänen olevan oikeassa, mutta yhtään parempaa kuvaa demokratiastamme ei tämäkään vaihtoehto antaisi.

Tiedän, että minua pidetään monilla tahoilla hyvin Nato-myönteisenä henkilönä. Jotkut jopa kuvittelevat minun olevan ”Nato-kiihkoilija”. Minulle itselleni kysymys on paljon yksinkertaisempi. Läpi koko 1990-luvun Natoon, Euroopan turvallisuusarkkitehtuuriin, Yhdysvaltojen politiikkaan, Venäjän retoriikkaan ja Suomen viralliseen politiikkaan ja kulissien takaiseen keskusteluun hyvin perehtyneenä ihmisenä haluaisin vain, että koko totuus tästä farssista tulisi joskus esiin. Nykymenolla kasvamme kaikki koiranputkea, ennen kuin historia on kirjoitettu uusiksi.

P.S. Jaa että miksikö Suomen sitten pitäisi liittyä Natoon?

1. Suomen pitää istua pöydässä, jossa joka tapauksessa päätetään turvallisuuspoliittisesta ympäristöstämme.

2. Suomella ei ole pitkällä tähtäimellä muita mahdollisuuksia ylläpitää uskottavaa maanpuolustusta. Tämä on myös kustannuskysymys.

3. Suomen ei ole syytä pönkittää Venäjän sisäpoliittista peliä, joka rakentuu sellaisen maailman ja uhkakuvan esittämiselle, jota ei ole olemassakaan.

Tosi nainen ei tarvitse turkkia

4.10.2010

Paljastan sidonnaisuuteni heti kättelyssä: olen saanut Pro Animalia –palkinnon A-studion tuotantoeläinjutuista vuonna 2008. Voi pojat olen ylpeä siitä palkinnosta. Minulla on myös kotikissa ja voi pojat olen iloinen siitä kissasta.

Tänään alkaa eläinten viikko. Eläinten viikko nostaa taas huomioon sen minkä me A-studiossa minusta näytimme varsin hyvin eli eläinten kohtelun. Monet ehkä muistavat kuvat ruokakipoilleen kuolleista broilereista, tosiaan syövistä sioista tai silmättömistä turkiseläimistä. Ihmiset raivostuivat, valvontaa luvattiin lisätä ja maa- ja metsätalousministeri selitteli selittelemästä päästyään.

Suomi ei valitettavasti ole eläinten kohtelun mallimaa. Me emme näytä hyvää esimerkkiä tuotantoeläinten kohtelussa: sikojen tilavaatimuksissa, kalkkunoiden kuljetuksissa tai turkistarhauksen kieltämisessä. Muut länsimaat ehtivät aina edelle, Suomessa ehditään lähinnä selitellä ja kuulua samaan kastiin Itä-Euroopan ja Puolan kanssa.

Eläinten eettinen kohtelu on muotia. Ei ole sattumaa, että Yhdysvaltain presidentti kertoo haluavansa ottaa löytökoiran tai että hänen perheensä lahjoittaa rahaa eläintensuojelulle. En epäile lainkaan presidentin vilpittömyyttä, mutta presidentin sanoja siivittää myös yleinen mielipide ja neuvonantajien kaarti. Michelle Obama on asettunut julkisesti vastustamaan turkiksia kuten myös Carla Bruni-Sarkozy, hän sentään muodin pääkaupungista. Yritykset hakevat eettistä arvostusta tukemalla eläinten suojelua kuten Nokia tekemällä kesällä merkittävän lahjoituksen saimaannorpalle, joita on muuten enää 260. Siis vain 260 eikä edelleenkään täyden suojelun piirissä.

Siinä missä maailmannaiset piilottavat perintöturkkinsa kaapin perille, Suomen pääministeri Mari Kiviniemi liitelee avoimesti turkis kaulassa. Yhtä avoimesti hän ei esittele turkistarhaajilta peräisin olevaa vaalirahoitustaan. Pääministerin perheessä on turkiksiin laajempikin sidonnaisuus, pääministerin puolison mainostoimisto on toteuttanut turkistuottajien kampanjat. Tuottaja tuo siis leivän ainakin yhteen pöytään vai miten se MTK:n kampanja meni.

Eläimet eivät ole sielutonta selluloosaa. Eläimet osaavat ajatella ja tuntea kuten kissani, joka ei koske silakkafileisiin, mutta syö hampaat kirskuen tuoreet särjet sisälmyksineen. Tai kuten se amerikkalaisen oikean cowboyn työhevonen, joka tajusi minut selässään vaaralliseksi pois pudotettavaksi amatööriksi, mutta antoi silti maistaa todellista kyytiä kun selässä oli niin kaukainen vieras.

Otsikosta vielä sen verran, että ei sitä turkkia tarvitse tosi mieskään. Tämä muusikko Lauri Tähkälle pikku vinkiksi tähän loppuun painettakoon.

Rakkauden ammattilainen

1.10.2010

Rakkauden puolueen puoluesihteeri Mikael Jungner on aloittanut uuden työnsä vauhdilla. Harvoin on edes pienten piirien ja harvojen julkkisten Suomessa nähty moista otsikkorallia. Demarien kannalta kiinnostavaa on lopputulos.

”Jungner yritti iskeä Kiviniemen”.

Mikael Jungner tietää, että markkinoinnissa loputtomalla toistolla saadaan yleensä parempi tulos kuin ilman mainoskampanjaa. Sisällöllä ei ole niin väliä. Nimi lehdessä ja oikein painettuna. Tosin Jungerin kohdalla nimi menee joskus väärin.

”Pikkuveljen itsemurha romautti”.

Tällä alttarilla ei sellaista uhria olekaan, joka ei olisi vaalimenestyksen arvoinen. Eikä tällä alttarilla ole koskaan ollut vertaista esitystä.

”NAISTENMIES!”

Tuntemattoman kanssa linja-autosta sänkyyn, junasta sänkyyn, baaritiskillä riitti time out –käsimerkki, tanssilattialla pelkkä katse. Lentoemäntä huokaisi ja hyppäsi kimppuun.

”Jouduin pois Ylestä Kimmo Sasin takia”.

Mikael Jungnerin YLE-urasta voisi varmaan kirjoittaa kaikenlaista. Ja paljon siitä kirjoitettiinkin. Jungner on lähtenyt vetämään Rakkauden puolueen markkinointikampanjaa juuri tämän esimerkin innoittamana. Hänen loputtomat tempauksensa, joilla ei ollut mitään tekemistä Ylen johtamisen kanssa, loivat lopulta hänen ylleen monissa piireissä sädekehän. Samalla tavalla, kulkee Jungnerin ajatus, ei otsikoilla tarvitse nytkään olla mitään tekemistä SDP:n politiikan kanssa.

Eniten Jungnerista innostuivat yleläiset itse. Olihan se kiinnostavaa, kun toimitusjohtaja oli jatkuvasti otsikoissa. Ja mikä parasta, ”kuin yksi meistä” – ei kravattia ja tukka söpösti pörröllään. Tämä ei ollutkaan mikään seipään niellyt ja turhantärkeä pomo, tähänhän saattoi samaistua, kulki ajatus Ylen käytävillä. Ja kun Jungnerin panos Ylen ruorissa piti julkisuudessa arvioida, sen arvioi – kukapa muu. Ja saman tien hän arvioi myös kaikki muut suomalaiset yritysjohtajat. Erittäin negatiiviseen sävyyn. Sillä ainutlaatuisella varmuudella, jonka vain ”ei päivääkään” markkinoilla noteerattavan yrityksen todellista johtajakokemusta voi antaa.

”YLE-potkut: Mikael Jungnerin häämatka vei luottamuksen hallituksen puheenjohtajalta”.

Power of Love. Avoauto. Maria on hyvin fyysinen nainen. Mensa. Who gives a fuck, tai jotain sinne päin, sanoi Mikael Jungner aikoinaan Ylen sisäisessä tiedontasaustilaisuudessa.

Onnea valitsemallasi tiellä, Mikael Jungner. Toivottavasti syötteesi kelpaa, jos mahdollista, vielä kiihtyvään tahtiin lööppien tekijöille. Kiinnostavaa nähdä, innostuvatko johtajastaan jälleen eniten omat eli SDP:n äänestäjät. On kampanjan loppusaldo mikä hyvänsä, kansa on aina oikeassa.

P.S. ”Puraisiko Kiviniemi Jungneria sormesta?”

Ilta-Sanomissa 30.9. Jungner ”selitti paljastusintoaan (osakunnan opiskelijabileistä)  sillä, että hän halusi anekdootin avulla kuvailla, kuinka pienet piirit Suomessa on: päättäjäporukka pyörii samoissa piireissä opiskelijapolitiikasta lähtien”.

Tähän asti Jungner olikin profiloinut itseään enemmän uuden ajan airueena.