Tuottajien ahdinko on uhka koko Suomelle, IL-blogi
12.8.2016
Viime vuodet on tunnuttu elävän kriisistä kriisiin. Osaltaan tämä varmasti johtuu yhä nopeutuvasta ja sensaatiohakuisemmasta uutissyklistä, toisaalta globalisaatiosta, joka sitoo niinkin syrjäisen ja pienen maan kuin Suomen tiiviisti maailman tapahtumiin. Väkisinkin rupeaa mietityttämään, miten me pärjäämme, jos pahin tapahtuu.
Kaaoksen välttämiseksi meidän on pystyttävä turvaamaan yhteiskuntamme elintärkeät toiminnot myös häiriö- ja poikkeusoloissa. Kylmä ilmasto, syrjäinen sijainti, riippuvuus merikuljetuksista, paljon energiaa käyttävä teollisuus ja pitkät etäisyydet tekevät siitä kuitenkin haastavaa.
Maataloudella on erityisen kriittinen rooli Suomen kriisivalmiuden kannalta. Itse peräänkuulutan aina ruoantuotannon kotimaisuuden, luonnonmukaisuuden ja puhtauden merkitystä. Mielestäni tuottajat ansaitsevat reilun palkan tekemästään työstä. Toisaalta pidän suomalaisen ruoan korkeaa laatua ja turvallisuutta kilpailuvaltteina, joilla on mahdollista ponnistaa myös vientimarkkinoille.
Kolmas ja ehkä jopa tärkein syy on, että lähiruoan suosiminen parantaa suomalaisen yhteiskunnan huoltovarmuutta. Mahdollisuuttamme selvitä myös kriisin keskellä. Vuodesta 2012 lähtien maatalouden kannattavuus on kuitenkin jatkuvasti heikentynyt. Öljyn hinnan lasku on jonkin verran pienentänyt tuotantokustannuksia, mutta se ei ole riittänyt paikkaamaan 2015 viljelijöitä kohdanneita toistuvia iskuja: tuottajahintojen aleneminen, viljasadon pieneneminen, Venäjän pakotteet ja maataloustukien leikkaaminen.
Valtion varmuusvarastoissa pidetään nykyään viljaa Suomen kuuden kuukauden tarpeisiin. Aikaisemmin varastossa oli koko vuoden kulutusta vastaava määrä. Leikkaus on merkittävä. Ensinnäkin se heikensi Suomen huoltovarmuutta. Toiseksi päätös johti tänä vuonna myös Suomen suurimman viljankäsittelyyn ja varastointiin erikoistuneen yrityksen suhteellisen isoihin irtisanomisiin: Viljava vähensi 21 työntekijää 77:stä.
Yksi mielestäni todennäköinen uhkakuva Suomelle ovat tulevaisuudessa lisääntyvät sään ääri-ilmiöt. Eräässä ruokapoliittista selontekoa valmistelevassa työpajassa tuotiin esille seuraava kuvitteellinen kriisitilanne: ”Suomessa on satanut yhtäjaksoisesti ja rankasti yli kaksi viikkoa keskellä parhainta satokautta: satoa ei päästä vettyneiltä pelloilta korjaamaan, tiet ovat sortumispisteessä rankkojen sateiden vuoksi, viemäriverkko ja sähköverkko ovat kantokykynsä äärirajoilla ja voivat romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Samat sateet ovat vaikuttaneet myös Venäjällä, joka tarvitsee kaiken sähköntuotantonsa itse, eikä se myy Suomen tarvitsemaa sähköä.”
Asiantuntijoiden mukaan tilanne johtaisi koko elintarvikeketjun taloudellisiin tappioihin, sairastuneisiin eläimiin, kauppojen supistuneisiin valikoimiin ja pahimmassa tapauksessa koko sadon menettämiseen. Tuontiruoalla meidän pitäisi kuitenkin pärjätä.
Tämä on mielestäni hälyttävää. Mikä saa asiantuntijat uskomaan, että poikkeavat sääilmiöt rajoittuvat Suomeen ja Venäjälle? Entä jos myös merikuljetukset vaarantuvat vaikka voimakkaiden myrskyjen vuoksi?
En ole ajamassa Suomea kohti täyttä omavaraisuutta. Tuonnilla on osaltaan tärkeä rooli ruoan saatavuuden ja monipuolisuuden kannalta. Sitä paitsi ei olisi kovinkaan reilua hehkuttaa suomalaisen ruoan vientimahdollisuuksia, jos ei ole itse valmis kokeilemaan muun maailman tuotteita. Mutta tilanteet maailmalla muuttuvat nopeasti. Vain ylläpitämällä monipuolista ruoantuotantoa ja riittävää varastointikapasiteettia meillä on mahdollisuus varmistaa oma kriisinsietokykymme.
Julkaistu IL-blogissa 12.8.2016
